Musiikkia ja muita ääniä

Joskus sitä voi olla onnellinen, että naapurin koira herättää ulvonnallaan ennen seitsemää. Joku muukin pitää meteliä tässä huushollissa kuin vain minä, kun harrastan alkoholia ja musiikkia -iltamia. Mutta nyt on musiikinkuunteluaamu, olen nimittäin tutustumassa illan aiheeseen. Otin juuri itseäni niskasta kiinni, nappasin itselleni lipun Macyn keikalle, kun siitä kerta olen jo kotvan hautonut - syksystä saakka. Minä sitten rakastan käheä-äänisiä naisia, toinen käheä-ääninen muuten esiintyy Juttiksessa tänään. Menkää sinne, jos ette jouda mun kanssa kylille.

Äänestä tuli mieleen, meillä oli töissä maskeeraaja perjantaina, johtoryhmää kuvattiin nimittäin. Yksi kollegoista oli kävellyt ohi ja kuvitellut minun juttelevan neukkarissa ja ihmetteli, että näkee kahtena, kun näki minut pöytäni ääressä saman tien. Piti ihan käydä sitä ihmettä salakuuntelemassa ja -katsomassa. Ja totta, sieltä löytyi tummaääninen pitkä blondi. Tosin meikkiä oli kilo enemmän, tukka nätimmin kikkuralla ja varsi hoikempi, mutta voin kuvitella, että meidät hetkellisesti olisi voinut kuvitella siskoksiksi. Tai minut hänen äidikseen, jotain samaa kuitenkin oli. Ihmeellistä oli kuulla oma äänensä, kuulemma, se on aika tumma, vaikkei sitä itse kuule.

Eilen siivosin. Hallelujaa! Tänään aion vähän ommella. Eilen tein myös savulohipiragan. Ruokakin on siis valmiina, tuli vaan syötyä siitä jo melkoinen lohko Charlien enkeleitä katsellessa. Tai noh, loppufilmin ajan kyllä pilkin jo ruokahumalassa, pari lasia viiniä ja kaksi onnetonta siideriraasua. Taisin oikeasti kaivata unta. Unesta muuten tuli mieleen, että edellisenä yönä vetäisin 7 tuntia putkeen, en edes kertaakaan herännyt. Olipa kuulkaas ihmeellinen tunne, olin kuin kuollut, en muista edes kääntyilleeni.

VMP*

Henkinen väsymys valtasi minut eilen, kun entinen poikaystävä päätti pitää minulle puhelinluennon. Ymmärsin, miten helposti minut aikoinaan sai lietsottua kaikenlaisiin oloihin sitä mukaa, kun hra dervissi tahtoi pyörittää minua ja itseään. Nyt vaan nauratti. En ole nimittäin suuttunut hänelle yhtään, vaikka hän sitä yritti tarjota useammaltakin kantilta. En ole myöskään loukkaantunut, enkä ole tahtomassa häneltä mitään. Toiveajattelua, sanoisin. Ja sanoinkin. Vastaanotto ei ollut mitenkään ilahtunut. Kai hän sitten kuitenkin olisi taas kuvitellut, että miten ihanaa olisi saada minut takaisin. Minusta ei, se juna meni jo.

Samalla kun kuuntelin mielenkiintoista monologia, rekentelin elämäni ensimmäistä kertaa ruokaa spagettikurpitsasta. Miksi en aikaisemmin siihen ole törmännyt? Kiiitos ystävälle, kun sen mukanaan toi! Tuli ihanaa jauhelihaspagettivuokaa ilman hiilihydraatteja. Toinen ruokahyvyys on Arlan Luonto + -jogurtti. Se oikeasti maistuu vaniljalta, siinä ei ole sokeria, se on laktoositon, se on täydellinen mössö, mihin sotkea  marjat/ hedelmät ja lisäkuitu. Minut on pelastettu, makujakin on sen verran paljon, etten aivan heti tule kyllästymään. Olen kyllä jo muutenkin aikaisemmin ihastunut Arlan tuotteisiin, joten en toisaalta ihmetellyt.

Olen väsynyt jokatorstaiseen urheiluhetkeeni. Onneksi tänään on viimeinen. En aio ilmoittautua jatkoon. Mutta koska saamme vihdoinkin ohjeet mukaan, aion ryhtyä kotiharrastajaksi. Nyt ei enää ole tekosyitä. Eniten minua on ärsyttänyt se, että kun pääsen töihin kymmenen maissa, koko päivä on jo piloilla. En vaan saa edes minimimäärää töitä tehtyä loppupäivän aikana, se taas johtaa siihen, että perjantaikin on ihan paska.

Olen kadottanut verenpainelääkereseptini. V*ttu. En paremmin sano. Pitääkö tässä lääkäriin lähteä? Kuulin muuten töissä, että meillä on kaikki muut paitsi lakisääteiset terveystarkastuksetkin peruttu säästösyistä. On varmaan tosi kivaa, kun alamme vuoron perään juosta terveyskeskuksessa. Oi jestas, kun minä odotan aikojen paranemista ja omaa nuorenemistani, että voisin hakea muita töitä! Samoin odotan sitä, että jaksaisin ryhtyä kirjoittamaan työhakemuksia tai edes keskittyä etohommaan, enkä vaan valittaa täällä.

Olen määkyvä lammas, luuseri. Minut kannattaisi viedä saunan taakse, siellä saattaa hyvinkin vielä olla yhden naisen mentävä reikä. (Unen määrällä saattaa olla tekemistä lausuntoni kanssa.)

*täällä.

Vapautta on valita oma vankilansa

En ole mitenkään erityisen tyytyväinen itseeni tai käytökseeni viime aikoina henkilökohtaisessa elämässäni. Väittäisin jopa, että olen taantunut. Mutta sitten toisaalta kun elämä kerta tuo vielä jotain tällaista eteeni, hulluhan olisin, jos en sitä käyttäisi. Ei tätä loputtomiin jatku, luvassa on yksinäinen vanhuus - pahimmassa tapauksessa sänkyyn sidottuna. Voin vain kuvitella, miten kitkeriä tulevat olemaan viestini sieltä. Tai sitten eivät. Mistä sen tietää, mutta parempi valmistautua.

Koska viikonloppuna jälleen kerran säästin paljon asuntoani, säästin myös jääkaapin sisältöä. Prejantaina rakentelin papupataa ja palak paneeria, nyt on ollut ihanaa tulla kotiin töistä, kun ruoka on valmis. Päivät venyvät, enkä silti saa maailmaa valmiiksi. Vielä vajaa pari vuotta sitten sain pöytäni siedettävästi tyhjäksi, nyt suma kasaantuu kaiken aikaa. Enkä joihinkin osioihin kerkeä edes päivittäin, vaikka pitäsi - niin kuin esimerkiksi laskujen tarkastaminen.

Pitää ryhtyä sisäisesti valmistautumaan kehityskeskusteluun. Ensinnäkin meitä on aivan liian vähän, toiseksensa tarvitsen saman verran palkkaa kuin kollega. Uskon tasa-arvoon näissä asioissa nimittäin. Sen lisäksi uskon siihen, ettei ihmistä saa tappaa töissä stressiin. Epävarmuus aiheuttaa stressiä, ei niinkään kiire. Ainakin itse jopa nautin siitä, että työpäivät menevät nopsaan, ei tarvitse miettiä, mitä tekisi. Mutta uskon myös vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoon, hullu kun olen.

Mutta nämä meikäläisen uskomiset eivät paljon tässä maailmassa paina. Yksilön vaikutus on äärettömän pieni. Toisaalta kun koko ikäni olen uskonut, että omaan maailmansa voi vaikuttaa tekemällä moraalisesti oikeita valintoja, niin tuskin minä karmanuskostani pääsen enää eroon. Teen niin toisille kun tahtoisin itselleni tehtävän, rakastan lähimmäistäni niin kuin itseäni, en tee tietoista pahaa enkä vie tikkaria lapsen suusta vain koska se on helppoa. Miehien pyörittämistä en voi luvata samaa.

Vuohen vuonna valoa on jo yli 10 tuntia pääkaupunkiseudulla. Ei uskosi tästä kuvasta.

Hullunmyllyä

Perjantaina painin itseni kanssa myöhään ennen kuin tein päätöksen kuitekin lähteä kylille. Oli jonkinlainen alitajuinen pakkoliike matkata Kallioon. Siellä tutussa baarissa törmäsin entiseen poikaystävään, joka klassiseen tapaansa puhui minut ympäri jatkoille. Siellä taas seurasin adhd-tuulimyllyn dervissipyörintää koko yön. Unta ei kerennyt ottamaan, niinpä lauantaina kotiin päästyäni menin suoraan unille pariksi tunniksi.

Kummallista, miten meillä riittää puhuttavaa edelleen. Välillä puimme entistä parisuhdettamme, välillä puhumme tästä päivästä. Entiseni pitää minua jonkin valtakunnan uskottunaan, jolle hän soittaa aina, kun jotain oleellista tapahtuu. Jotenkin liikuttavaa. Mutta en minä enää hänen kanssaan tahtoisi suhdetta, se olisi turhan rasittavaa. Jotain olen minäkin tässä elämässä oppinut. Ystävänä häntä vielä jaksaa.

Lauantai-iltapäivä meni roolipelatessa. Olipa mukavaa pitkästä aikaa, hahmoni alkaa kehittyä huimaa vauhtia, siitä on tulossa melkoisen voittamaton. Hankala soitti kesken kaiken ja toivoi illaksi audienssia, minä kerroin pelaavani vielä parisen tuntia ennen kuin matkaisin viihtymään hänen seurassaan. Sieltä jo kerkesi tekstari tulla, ennen kuin peli oli siinä vaiheessa, että jätin muut laskemaan kokemuspisteitä, itse hyppäsin taksiin.

Hankala oli pannut taas pöydän koreaksi. Kerkesimme jo itse asiassa sängyssäkin pyörähtää, kun ajattelimme, että jos kuitenkin vielä hillitsisimme itsemme ja kävisimme baarissa. Siinä me sitten kiltisti istuimme vierekkäin sohvalla, kun ovea alettiin avata. Hankalan tytär saapuikin yllättäen paikalle, hänen piti tulla vasta sunnuntaina. Olihan se melkoisen yllättävä kohtaaminen, mutta sujui ihan hyvin, pyörittelimme silmiämme, että olipa onni, kun olimme siististi pukeissa. Siinä me sitten juttelimme sivstyneesti reilun tunnin, ennen kuin nappasin Hankalan mukaani. Baarin kautta matkasimme vuorostaan minun luokseni.

Viime yönä tuli jo nukuttuakin. Aamulla lämmitin saunan ennen kuin tönäisin pojan kotimatkalle. Hänellä on ensi viikon lopulla leikkausaika, sairaslomaa on luvassa useita viikkoja. Lupasin olla avuksi, jos hän tarvitsee, koska kättä pitää varoa ainakin kolmisen viikkoa, ennen kuin sillä saa tehdä mitään. Minä sitten pidän hänestä, mutta en kyllä häntäkään osaisi kuvitella vakituiseksi seuralaisekseni. En ainakaan juuri nyt.

Eli hullunmylly jatkuu. Antaa jatkua vaan, en minä tässä ketään loukkaa, korkeintaan itseni.

Suunnitelmien murusia

Ei tästä nyt tulekaan sellainen viikonloppu kuin alunperin oli luvassa. Tänään minun piti mennä töiden päälle jalkahoitoon; en mene, koska hoitava henkilö on flunssassa. Huomenna oli tarkoitus syödä ystävien kanssa blinejä; ei syödä, koska yksi on sairaana. Sunnuntaina oli luvassa Iikkea-retki - mut hei, eipä olekaan, koska tauti kaataa ihmisiä. Enemmän minua säälittää kyllä sairastajien takia, koska se nyt vaan ei kenestäkään ole kivaa. Itse olen viimeksi ollut flunssassa viime keväänä, silloin se kyllä melkoinen tappajatauti olikin. Pari migreeniä on kuvioissa pyörinyt, mutta siinä kaikki. Elän siis terveintä aikaa elämässäni - viisikymppisenä. Mielenkiintoista.

Jotain kuitenkin säilyi ohjelmassa. Huomenna roolipelataan. Edellisestä kerrasta on niin kauan, että saa nähdä, mitä pahaa muu porukka on tehnyt hahmolleni, kun en ole ollut pitämässä siitä huolta. Luvassa lienee kuitenkin vapautunutta naurua ja läpänheittoa. Roolipelaaminen on sosiaalinen ihmiselämän muoto, jota ilman en enää voisi kuvitella olevani. Se auttaa ratkaisemaan ongelmia ja tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Se on viihdyttävää eikä edes ole kallis harrastus. Voitteko kuvitella, minullakin on elämäni ensimmäinen harrastus!

Viikonlopun ohjelmaan pitää myös lisätä kodinhoitohetki. Vaikka se olisi miten vastenmielistä, niin nyt alkaa taas olla viimeinen hetki touhuta jotain villadobermannitarhassa. Eivät ne tunnu sukupuuttoon kuolevan, niin kuin ei ihminenkään - ja sekin olisi tälle pallolle ihan suotava vaihtoehto. Mutta eipä mennä sinne nyt, olemme pökkelö laji, valitettavasti leviämme kuin syöpä. - Nyt hiljaa! sanon itselleni toistamiseen.

Eilisen liikuntahetken jäljiltä pohkeissa tuntuu ja toinen lapa onnistui jumittumaan. Mutta aivan hetkittäin  tunsin pienenpienen flown. Ymmärsin, miten liikkeiden pitäisi mennä. Välillä sain jopa heilumaan itseni rytmikkäästi mukana. Ohjaaja houkuttelee jatkoliikkumaan, koitan keksiä tekosyitä, tiedän, että vonkaaminen jatkuu seuraavalla kerralla, minun pitää olla valmiina vastustamaan. Kuntoni puolesta ajatus olisi ihan hyvä, mutta kun saavun töihin aivan nuutuneena, olen kuin unessa koko päivän ja ruuhka on aivan mahdoton. Eilen iltapäivällä syletti niin paljon, että lopetin jo vähän jälkeen neljän, ajattelin, että parempi jatkaa tuoreilla aivoilla tänään. Voi tulla pitkä päivä nyt kun ei sitä jalkahoitoakaan ole rutiinia katkaisemassa.

Mutta se unen laatu ja määrä näiden torstaipäivien jälkeen on ollut aika tymäkkä. Yhden heräämisen taktiikalla olen vedellyt kahdeksaa tuntia zetaa. Ihan mieletön juttu! Siksi kai perjantaina on sitten jaksanut rumutakin, vaikka on ollut työpäivä alla. Jospa tänään käyttäisin enegian kodinhoitoon. Sitten voisin palkita itseni pastalla tai pizzalla ja punkulla. Hiilihydraatteja ja välikuolema - ei mikään välikysyms, tämä hallitus saa jatkaa niin pitkään kuin elän.

Liian rehellinen

Kyllä minua taas töissä hävetti, kun tiimivalmennuksen päälle ns. esihenkilöni kysyi, että eikö ollutkin hyvä ja antoisa koulutus. Arvatkaas, mitä vastasin - en mitään. En vaan voinut. Jälkikäteen kirosin, koska kaikkihan nyt tuosta arvaavat, mikä oli iltapäivän anti minulle. Sen verran olen kuitenkin oppinut, että osaan koulutustilanteissa, hengennostatustalkoissa ja muissa joutavanpäiväisissä ryhmätapaamisissa olla muka-mukana, mutta kun noin tullaan tilaisuuden jälkeen yllättämään kysymyksellä, olin jo laskenut aivoni pois häkistään. Sitten olin nolona.

Nyt mietin, että miten voisin paikata tilannetta ja yrittää esittäytyä tiimipelaajana. Valitettavasti työ on minulle nykyään vain työtä. Se hoidetaan ja sieltä lähdetään pois. Kollegojen kanssa ei tarvitse tutustua eikä ystävystyä, ei mikään kestä kuitenkaan. Kuka tahansa voi saada potkut koska tahansa, se vaan on fakta, eikä se siitä jeesustelemalla miksikään muutu. Tämä on yhteiskuntamme, turha täällä on rypistellä kertakäyttöpanoksensa kanssa. Joo, olen muuttunut kyynisemmäksi, mutta sitä ei saisi näyttää töissä.

Huomenna on taas liikuntapäivä. Jäljellä on vain kaksi kertaa, sitten minun olisi tarkoitus osata huolehtia itse itsestäni. Sekin vaan on niin noloa, kun tiedän, miltä näytän heiluessani epärytmissä. Kun muut liukuvat pyöreän pehmeästi, minä töksähtelen kuin lauseeni väärissä tilanteissa. Askeleeni hakkaavat, venytykset eivät mene oikeaan suuntaan, kulmani eivät pyöristy. Silti yritän, koska pakkohan se on mahtua, kun on kerta vihitty (= maksettu). Vielä kaksi kidustuspäivää, sitten en enää koskaan mene häpäisemään itseäni julkisesti.

Jotta mikäs tässä, liikunta tuottaa endorfiiniä ja riemua, töissä on ratkiriemukasta. Eihän tästä puutu kuin sukupuolitauti ja pankrotti.

Kaltattu alempi toimihenkilö

Eilen töissä juoksentelin kahden keittiönurkkauksemme väliä. Meillä on sellaiset hyvät isot viiden litran teräskahvinkeittimet, joiden erinomaiset keitto-ominaisuudet perustuvat säännölliseen huoltoon. On tässä sen verran kiirettä pitänyt, että viimeksi olen huoltoa ollut niille tarjoamassa joulukuussa, oli jo korkea aika, totesin, kun katsoin toiseen sisälle. Rasva lähtee keittimistä mustana levynä.

Liuotushoitoa ensin, sitten molemmat laskemaan vettä läpi kolmisen kertaa, että myrkky poistuu pannuista, ehdotin itselleni. Ja tein minä ehdottelin, siinä samalla töiden rippeitä väkertäen koneella. Toisen pannun kanssa kävi huonosti, olin automaattieleenä tunkenut pannuun sähköpiuhan kiinni ja tietysti kun täyttä pannua aloin roudata kohti lavuaaria, piuha vetäisi takaisin ja sain tulikuumaa vettä oikean ranteeni päälle. Onneksi oli jakkutakki päällä. Tilaisuudessa olivat ainekset suurempaan katastrofiin, mutta hoitelin sen taas niin huomaamatta kuin pystyin. Uittelin viitisen minuuttia rannetta juoksevan veden alla, ei edes vesikelloja noussut, mutta ensimmäisen asteen palovammakin on kipeä, kun se kiertää rannetta viisisenttisenä koruna.

Kotona oli onneksi aloeverageeliä, se on ihmeainetta, vie jopa kivun osittain mukanaan. Sen lisäksi turvotus ja väri muuttuivat siedettävksi, mutta pitkähihainen on tänään päälleen vedettävä, ettei joudu epämiellyttävien kyselyjen kohteeksi. Kollega on vielä toisen päivän poissa, luvassa on monipuolinen päivä eilisen perusteella, vaikka paljon on sakkia hiihtolomailemassakin. Hänellä vaan on niin paljon saldotunteja rästissä, että niitä on pakko saada pidettyä ennen roudan sulamista pois, koska sitten elämämme muuttuu helvetiksi.

Musiikkia oli tarjolla viikonloppuna. Perjantaina järjestyivät pitkäkestoiset alkoholia ja musiikkia -iltamat kotosalla. Siitä en tohdi enempää raportoida ainakaan vielä. Sanotaanko niin, että tunnelma pääni sisällä on ambivalentti. Lauantai Tavastialla Melrosen ja ystävän seurassa oli raikkaalla tavalla tuttu, ihana, turvallinen ja viihdyttävä. Naurua piisasi ja, luojalle kiitos, kävimme keikan jälkeen syömässä tavanomaisen "juo itsesi tärviölle" hetken sijaan. On se ilo, että ystävälläni on pitkä pinna ja hersyvä huumori, oli taas sellaista settiä nimittäin liikkeellä.

Sunnuntaina ennen keikkaa rakensin ystäville varhaisen illallisen, sitruunaperunamuusia, fetalihapullia, tomaatti-papupataa ja pekonikampasimpukoita. Ainekset eivät välttämättä muodostaneet mitään yhtenäistä kokonaisuutta, mutta maukkaita olivat onneksi. Jälkiruuaksi tein muffinivuoassa pieniä pannukakkuja kermarahkasta ja vanhaksi menneestä kermasta, niistä tuli ihanan kuohkeita ja erinomaisen makuisia, teen toistekin. Saattaa olla, että joskus teen suolaisenakin versiona. Juomana tarjottiin tällä kertaa vain vettä ja kahvia.

Slipknotin loppuunmyyty keikka oli melkoinen spektaakkeli. Oli kiertueen viimeinen keikka ja sen kyllä huomasi, tyypit lavalla tiesivät tasan tarkkaan toistensa tahdin. Miksaajalla taisi olla ongelmia, olen minä nimittäin paikan päällä ollut sellaisiakin mörinäbändejä kuuntelemassa, että laulusta selvää. Nyt ei saanut. Mutta tunnelma oli hieno, yleisöä oli jälleen kerran ihana seurata, ikäluokkia riitti. Slipknotin musiikkiin olen itse alkanut tutustua vasta viimeisen vuoden aikana, en tunnista kuin suurimmat hitit. Mutta pidän melodisuuden ja mörinän yhdistelmästä. Vähän välillä tuppasivat naurattamaan ne kiroilun säestämät kommenttiklisheet, mutta muuten meillä kaikilla oli oikein mukavaa. Menen toistekin, jos tilaisuus tulee.

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä sitten maksoin kaikesta. Uni oli sikeätä, mutta sitä oli liikkeellä aivan liian vähän. Ja kun unta oli liikkeellä vähän koko viikonlopun ajan, voi vain kuvitella, että viime yönä olin taivaassa. Heräilin kyllä parin tunnin välein, mutta sain aina uudelleen unta, nyt tuntuu olo lähes ihmismäiseltä.