Pakohuoneesta pakopaikkaan

Oli iloinen yllätys, kun järkkäsin yhdelle tiimille iltatekemistä keskiviikolle, niin he pyysivät minut mukaan. Ensin kävimme istumassa pubissa yksillä, sitten menimme tunniksi Escape roomiin illallisjuhlille. Emme saaneet kaikkia arvoituksia ratkaistua ajoissa, pääsimme kyllä lähelle. Mutta hauskaa oli! Suosittelen! Siitä hipsimme Gastoneen toiselle illalliselle. Ruoka oli edelleen visiteeraamisen väärti, antipastolautanen oli vähän tylsä, mutta maksa oli erinomaista, vaikkakin oli paistettu medium plussaksi, kun mediumina pyysin. Sitä ei koskaan tiedä, mitä saa, kun maksansa kanssa alkaa kranttuilemaan. Medium tuntuu olevan vaikea laji. Vieraat onneksi pitivät!

Saatoimme vieraat hotelliin, menimme itse vielä pariksi tunniksi istuskelemaan omalla porukalla Kaislaan. Pitää kyllä sanoa, että turhaan olen sitä ravintolaa kartellut. Tilaa oli ja rauhallista. Saattoi tietysti johtua siitäkin, että vappuaatonaatto piti ihmiset visusti kotona, vaikka miten pikkulauantai olikin. Naurua ja juttua piisasi, oli rento olo ja kiva meininki. Kuitenkin koko ajan painoi mielessä, että kello kulki ja torstaina oli työpäivä.

Unta tuli vaan 4,5 tuntia, mutta sisulla väänsin päivän pulkkaan. Onneksi ei ollut ihan niin helkkarin hätäinen päivä, jätin suosiolla jonon maanantaille, kollega tulee silloin taas töihin. Tilasin iltapäivälle simat ja munkit, tosin itseäni ne eivät jaksaneet kiinnostaa. On aika täytteellinen olo vieläkin eilisestä. Minulle ei välttämättä käy myöhäinen ruokailu, vatsa taisi suutahtaa.

Minun piti itse asiassa kuunnella Sydän, Sydäntä, kun olen menossa lauantaina katsomaan Tundramatiksin jäähyväiskeikkaa ja he ovat lämppärinä, mutta jotenkin Plutonium 74 vei huomioni. Mikä lie? Nyt en kuitenkaan aio Kallioon, vaan lähden pian leikkimään Hankalan kanssa. Pitkät päiväunet tuli otettua sohvalla, jaksaa täti rumuta.

Riemuisaa valpuria, jos sitä vietätte. Jos ette, mukavaa viikonloppua!

Työmotivaation hankintaa

Sunnuntain ratoksi ostin lennot ja AirBnB-majoituksen Dubliniin. Päätin hankkia itselleni työmotivaatiota kesän yli, samoin päätin mennä itsekseni. Nimittäin tässä kuin monissa muissakin asioissa olen huomannut, että jos jään odottelemaan seuraa, saan odottaa sitä pitkään ja hartaasti. Tällä kertaa ainakin pääsen tekemään asioita, joita todellakin vain itse tahdon. Toisaalta kannan riskin sekä vastuun itse. Mutta luulisi tuota ainakin tutustuvan paikallisiin, ellen oikeasti ole viikkoa turpa rullalla ja selvistäpäiten.

Kalliiksihan se yksinmatkustelu tulee, kun joutuu maksamaan aina kahden henkilön majoituksesta, mutta toisaalta nyt pääsen rumuamaan ruokakauppoja sydämeni kyllyydestä. Sitä paitsi isäni päätti myydä puhelinlosakkeensa ja jakaa tuoton koko perheen kesken, siitä tuli muutama satanen ylimääräistä. Kätevää. Nyt ei tarvitse kuin huolehtia käyttörahasta ja menisi sitä rahaa Suomessakin. Hintataso taitaa olla melkolailla samaa luokkaa.

Mutta hei, jos teillä on hyviä vinkkejä Dublinin retkeilyäni varten, mielelläni vastaanotan niitä! Matkaan sinne elokuussa, toivottavasti ei sada kaiken aikaa, pienestä sateesta ei minulle koskaan ole haittaa ollut. Ai niin ja autoa en aio ajaa, vaikka maaseutua olisikin huippu nähdä.

Metsiemme valkoiset jumalattaret ovat nousseet minua vastaan. Koivu kukkii, minä vedän jälleen antihistamiinia. Pitäisi käydä lääkäristä hakemassa uusi Bricanyl-resepti, vanha piippu on mennyt vanhaksi. Ja silmätipoi kans. Milloinhan mie sinne kerkeäisin? Saammekohan me enää käytää työpaikkalääkäriä edes tällaiseen tarkoitukseen?

Sen lisäksi minua vastaan on noussut esihenkilöni, joka yrittää hoputtaa minua tekemään asian, jonka aivan hyvin kerkeäsin tehdä ensi viikon alussa, kun kollega on töissä eikä minulla ole tolkuton kiire. Mutta koska olen huono kestämään painostusta, jään todennäköisesti joku ilta tekemään sen. Tämä ei ole ihmisarvoista elämää, mutta pakko vatkaa niin kauan kuin tätä riittää. Todennäkösesti jollain syklillä se nimittäin loppuu, mikäli osaan oikein merkkejä lukea.

Työhyvinvointia ja lähiölovee

Vai niin se Blogilista sitten heittää veivinsä. Helkkari. Se on ollut suomalaiselle blogimaailmalle tärkeä ja tarpeellinen sivusto. Sitä kautta minäkin olen ensimmäiset lukemani blogit löytänyt ja tähän saakka sitä kautta olen lukemiseni lukenut. Nyt se loppuu. Pitänee ryhtyä merkkailemaan sivujaan suosikeihin, feedejä kun en koskaan ole oppinut käyttämään. Vai pitäisikö vihdoin kerätä lukemansa blogit tänne omalle sivulleen, toisaalta olen ollut vähän sitä mieltä, että tarvitseeko tuota kenenkään tietää, mitä minä luen. Taitaa tulla valinnan paikka.

Perjantain ulkoilin työkavereiden kanssa työhyvinvoinnin merkeissä. Kyseessä oli täysin vapaaehtoinen after work drinks tapahtuma, koska firmahan ei meillä tarjoa edes lämmintä kättä. Tapasimme Vltavassa, kävimme syömässä Amarillossa (28 henkilön porukkaa ilman etukäteen valittua menua on vaikea saada juuri minnekään), täytyy sanoa, että ruoka-annokseni oli yllättävän onnistunut, koska pelkäsin pahinta. Ruuan päälle porukka tahtoi Rymy-Eetuun, olin kauhusta kankeana, kun sen tajusin. Kestin siellä kuitenkin parisen tuntia, ennen kuin Hankala pelasti minut lähiöön. Muut jäivät kaatelemaan shotteja rinnuksilleen ja lattialle sekä tanssimaan pöydille, mielenkiintoisen karmaiseva konsepti, pitää todeta.

Lähiössä oli toistamiseen sairas mies. Oli kuulemma sairastanut jo viikon. Meillä rattoisat iltamat jatkuivat aina aamuun, muutama tunti unta ja sama peli alusta. Meillä ei välttämättä ole mikään maailman paras vaikutus toisiimme, mutta kun se on niin hauskaa. Minä kuulemma tuoksun harmaalta, syy on siinä, kun en käytä mitään hajusteita, totesi herra. Noh, harmaat ovat silmänikin ja harmaa on hyvä väri. Hän kuulemma pitää minusta juuri siksi, ettei minulla ole mitään tekemistä mopojen kanssa. Silti taas yritti, mokoma, vongata minua moponsa kyytiin. Kieltäydyin jälleen kerran.

Onneksi tulin jo eilen kotiin, nyt on suurinpiirtein ihmismäinen olo. Voisin tutkia niitä vapaita paikkoja, käydä kaupassa ja ehkä vähän siivota. Tai sitten voisin lukea kirjan loppuun ja olla vain. Ei minulla ole kiire valmiissa maailmassa.

Heippalappu vai heavyä?

Mietin tässä juuri Imperiumin vastaiskua. Naapurin pieniaivoinen cockerspanieli herätti minut ja muut lähinaapurit eroahdistusulinallaan ennen viittä. Naapuritkaan eivät saaneet enää unta. Kylpyhuoneäänet ja kahvin tuoksu paljastivat, että meitä kiukkupettereitä on varmaan tänään muutama muukin liikkeellä, en vain minä.

Itse kuitenkin ymmärsin pysytellä sängynpohjalla lueskellen uutisia älyttömällä puhelimella. Ne kaksi muuta vaihtoehtoa tuskin olisivat nostaneet sosiaalista statustani naapureiden silmissä. Suunnittelin sapenkarvasta heippalappua, jossa olisin manannut karvavekkarin ja sen omistajan loveen. Toinen vaihtoehto olisi ollut Ronnie James Dion kiekuminen korkealta ja kovaa aina kun elikko avasi omia äänihuuliaan. Onneksi olin selvinpäin, aamuhumalassa olisin saattanut sen toteuttaakin.

Kissat vaan ovat niin paljon hiljaisempia kämppäkavereita. Eikä niitä tarvitse ulkoiluttaa. Toisaalta kyllä itsekin olen miettinyt koiraeläimen hankkimista ihan vain liikunnallisista syistä, mutta eläinlääkäriystäväni kieltää sen minulta kiihkeästi, väittää, ettei se ole eettistä toimintaa. Koiraparka kun vaistoaisi, ettei siitä oikeasti pidetä. Tottahan se olisi, mutta eikös itsekkyys ole päivän sana? Voisin minäkin ryhtyä harjoittelemaan sitä.

Ehkä aamupala pelastaa päivän, tänään uppoavat jogurttiin kevään ensimmäiset vadelmat. Voi taas jättää sivuun korvikkeena toimineen granaattiomenan. Sen kiitokseksi pitänee todeta, että siemenet säilyvät yllättävän hyvin irroittelun jälkeen jääkaapissa. Käytän ensi talvenakin, voi olla, että aikaisemminkin.

Ottoveli lähetti pienen paketin Aasiasta, mausteita ja nenäliinoja. Ette kuulkaas arvaa, miten ihanaa on flunssan tullen niiskuttaa nenäänsä oikeaan pehmeään puuvillanenäliinaan talous- tai vessapaperin sijaan. Luksusta! Ovat vaan värit taas niin kauniit, että miten noihin raskii nokkaansa niistää. Onneksi nuo paranevat vanhetessaan! Ja mausteita nyt ei koskaan voi olla liikaa, kun niitä tulee käytettyä. Mukana oli muutamaa erikoisuutta kuivattuna, niistä tulee hyvä hätävara (terveisin se nainen, jonka luokse kannattaa muuttaa apokalypsin jälkeisiksi elinpäiviksi).


Teille toivotan parempaa perjantaiaamua! Se nyt kuitenkin on perjantai, minullakin on edessä kaksi vapaata päivää. Jaksaisinkohan askarrella työhakemuksia? (Itse itseään muistuttaen hän toteaa.)

Hullun m*lukku älyttömän p*rseessä

Usein koen epäonnistuneeni ihmisenä. Oikeastaan mitä pidempään elän, sitä enemmän teen väärin. En vaan osaa tätä peliä, jota elämäksi kutsutaan. En koskaan ole osannut, enkä koskaan sitä enää opikaan, olen jo liian vanha. Niinpä minun pitäisi oppia vaan ymmärtämään itseäni ja antamaan itselleni anteeksi aina, kun epäonnistun ihmisten välisessä leikissä, jota muut tuntuvat pelaavan aivan mennen tullen. En minä sitä koskaan kunnolla tule oppimaan, mutta jos edes sen verran, etten loukkaisi ketään. Ei kyllä kovin vakuuttava ole tulos ollut, ihmiset poikkeavat elämässäni, mutta ennemmin tai myöhemmin mokaan pahasti. Tuloksethan ovat kaikkien tiedossa.

Parempi yrittää pysytellä asioissa, joita ei voi kommentoida takaisin. Niin kuin musiikki ja kirjat. Ehkä vähän telkkarin sarjat, niistä ainakin voi opetella toimintatapoja ihmiselämää varten. (Tuli vaan mieleen, kun Teemalla tänään loppui Sairaan kaunis elämä. Tietysti volisin silmät päästäni.)

Sain ystävältä lainaan Sami Lopakan Marraksen. Olen säästellyt kirjaa, luen sitä muutaman sivun työmatkoilla ja olen tikahtua nauruun. Sellaiseen nauruun, jossa muistellaan omaa nuoruutta, entistä poikaystävää, yöllisiä tuskaisia puheluita, tekstareita, haisevia keikkabusseja, omituista vinksahtanutta huumoria, ihmeellisiä tilanteita, joihin on joutunut, omalaatuisia ihmisiä, joita on tavannut. Jos osaisin kirjoittaa, olisin kirjoittanut tuollaisen kirjan. Se olisi vaan vielä omituisempi. - Ainoa asia, mitä en kirjassa ymmärrä, on tuo suuri lisääntymisen halu ihmisessä, mutta se voidaan jälleen kerran lukea kategoriaan "kummitus ei vaan ymmärrä kääpiöitymistä". Lähes kaikki muut ihmiset ymmärtävät.

Nauran läpi kyynelten. Itku täyttää silmän, kun mietin meitä ja samalla nauran niin, että vesi lentää silmistä. Nauran meidän tyhmyydellemme, nauran sille, ettemme koskaan oppineet, että hakkasimme päätämme seinään, joka lopulta rojahti niskaamme ja pakotti meidät kaivamaan tien muualle. Voi meitä voitettuja.

(Mutta kyllä on ollut kanssamatkustajilla hauskaa minua seuratessaan. Jos olette viime aikoina nähneet viisikymppisen läähkän hytkyvän bussissa sisäisen naurukuoleman partaalla, olette törmänneet minuun. Älkää häiritkö, minulla on vielä vajaa sata sivua jäljellä. Sitten olen taas yksin.)

Mikä maa, mikä valuutta!

Vaikka tiesin, että gallupkyselyt ja ennusteet olisivat oikeassa, silti jotenkin jaksoin toivoa, että maailmassa (Suomessa) olisi enemmän minun kanssani samalla tavalla ajattelevia ihmisiä. Onneksi en harrasta vaalivalvojaisia, enkä omista puolueiden jäsenkirjoja, kirpaisisi varmaan vielä enemmän. Onneksi Suomessa vallitsee niin naurettava konsensus, että tuskin seuraava neljä vuotta kovin kummoisia muutoksia tuo yhteiskuntaamme. Mutta silti vähän riipii. Pitää vaan muistaa, että maa ansaitsee juuri sellaisen johdon kuin sen asukkaat ovat.

Roolipelaaminen oli hauskaa. Hahmoni sai siivet sekä voittamattomuuden. Tai jotain sinne päin, en muista enää. Siinä taas vierähti iltaan saakka, kun tahkosimme noppia. Ja aivan kuiten arvelinkin, mukana oli naurua ja huumoria. Sellaista yhdessäoloa minulla on usein ikävä. Ja kuten aina illanvieton jälkeen, minun ei alkuviikostakaan vielä tarvitse miettiä, mitä tekisin ruuaksi, jääkaappi vaikuttaa edelleen suhteellisen hyvinvarustellulta.

Muuten olen kuin jäässä. Henkistä jääkautta pukkaa. Kun edes keksisin, mitä tahtoisin, voisin ryhtyä suunnittelemaan jotain kivaa, vaikka retkeä jonnekin. Mutta kun en tiedä, mitä tahdon. Sydänparka käpristelee oudosti. Ehkä yksi pieni toive olisi se, että saisin jonkun pitkän viikonlopun, kun lomakin meni katolleen. Tekisi mieli olla terveenä kotona ja vaikka siivota parveke.

Lauantaiaamun ylistys

Lauantai on viikon armollisin päivä. Saa nukkua, jos nukuttaa. Saa herätä ja mennä uudelleen nukkumaan. Saa keittää hyvää Reko-kahvia, syödä pienen aamupalan. Saa haahuilla Eevan asussa ympäri pilttuuta ilman rajoittavia kangasriekaleita. Minussa taitaa elää pieni naturisti, mutta en osaa sitä toteuttaa kuin kahden herrahenkilön läsnäollessa (toivon mukaan he kuitenkin olisivat jatkossakin paikalla vain yksi kerrallaan). Muiden aikana riepuset lentävät nopeasti niskaan. Lauantai on loistopäivä!

Potkaistuani Laukunkantajan kohti seuraavia seikkailuja pari tuntia sitten ryhdyin riipomaan grillattuja broilereita paloiksi. Tarkoitus on ruokkia roolipeliporukka fetabroilerivuoalla. Ainakin tähän saakka se on ollut melkoisen taattu hitti. Parasta siinä on, että sen voi tehdä valmiiksi odottamaan, viimeistellä uunissa vasta ennen kuin vieraat saapuvat, jolloin tietysti näyttää, että ruoka valmistuu kuin itsestään. Siinä kyllä on melkoisesti askarteluvaiheita, mutta eihän sitä tietenkään vieraille mainosteta.

Eilen illalla nukahdin taas nojatuoliin. Olen ollut aika väsynyt, eipä siis mikään ihme. Siitä minut tosin heräteltiin hellästi ja ohjattiin sänkyyn. Olen tässä miettinyt, että pitäisi varmaan pitää joku pidempi viikonloppuvapaa, kun lomaviikko meni kauniisti sanottuna reisille. Kesälomasta on tietoa sen verran, että Tuskan jälkeisen viikon olen kinunnut vapaaksi, varmaan loput saan pitää elokuussa. Se sopii minulle, koska silloin yleensä on vähemmän muuta sakkia liikkeellä, kun koulut ovat alkaneet.

Mutta nyt jatkan sipuleiden pilkkomista ennen kuin meikkaan silmäni. Ja vaatteet olisi varmaan etsittävä päällensä, ettei ystävien silmät mene rikki.