Musiikkia, maestro

Täällä minä seisoskelen uuden työpöytäni ääressä. On ollut aika hektinen viikonloppu. Perjantaiaamuna salskeat herrat saapuivat lupauksensa mukaisesti heti yhdeksän jälkeen. Kymmenen minuuttia myöhemmin he olivat jo poissa ja uusi pöytäni paikallaan. Kotiin jäi melkoinen sotku, kun kirmasin saman tien töihin.

Hektisen työrupeaman jälkeen kipittelin kaupan kautta kotiin. Seitsemän maissa olin jo kaupungilla. Saavuimme onnekkaasti lähes yhtä aikaa Coloradoon ja vain kymmenisen minuuttia odoteltuamme saimme ikkunapöydän. Enpä olisi uskonut, että siellä on moinen tungos. Jos olisi ollut suurempi seurue, tuskin olisimme mahtuneet ex tempore syömään, pöytävaraus olisi pitänyt tehdä. Ruoka oli rehellistä, konstailematonta ja yllättävän hyvää. Itse söin jänöparan sisäfilettä, grillattuja kasviksia ja pöhköperunoita (lohkoja siis). Kiireestä huolimatta henkilökunta oli huumorintajuista sekä tilannetajuista. Hieno kokemus!

Vatsat pinkeinä suuntasimme Tavastialle. Siellä lämmittelijä oli vielä lauteilla, mutta Flaming Sideburnsien keikkaa me olimme tulleet kuuntelemaan. Hauska kohtaaminen narikassa oli, kun Cosmo Jones Beat Machinessa soittava entinen nuoreni tunnisti minut noin nanosekunnissa ja pääsin lämpimään halaukseen. En kuulemma ollut muuttunut yhtään 20 vuodessa. Minua nauratti. Illan aikana tuli törmäiltyä useampaan otteeseen, muistelimme vanhoja, kuulin olleeni auktoriteettia omaava puolueeton hahmo. Ihan hyvä ihminen, ettäs tiedätte. Tuli lämmin olo.

Vielä lämpöisempää oli keikan aikana, yritimme olla parvella, mutta eihän siellä pystynyt kykenemään. Hiki valui pitkin niskaa ja selkää. Alhaalla oli vähän siedettävämpää ja keikka oli hieno. Bändi on yksi parhaita livebändejä, mitä ikinä olen saanut seurata. Eikä se pettänyt nytkään. Hikisen väännön jälkeen poikkesimme vielä Ilveksessä yksillä, Bäkkärille oli kutsu, mutta sen skippasimme, minua kutsui Naapuri ja ystävää koti. Puhetta piisasi, se on hienoa. Asiat selvenevät, kun niitä selvittää toiselle ja samalla itselleen. Siitä iso kiitos, että tiedän voivani puhua luottamuksellisesti.

Naapurin luona ilta vierähti aamuun. Riitti puhetta ja halauksia, juomaa ja lämpöä. Liian lyhyiden unien jälkeen katsoimme vielä elokuvan yhdessä ennen kuin menin ottamaan pikaiset kauneusunet kotiin, ennen seuraavaa rientoa. Suihku ja ehostaminen auttoivat, mutta väsymystä oli liikkeellä niin paljon, ettei olisi ollut lähtijäksi, jos ei kallis lippu olisi ollut jo plakkarissa ja ystävät odottamassa.

Hienoa oli ehtiä kerrankin ajoissa Circukseen. Kerkesin nähdä keikan kaikki kolme bändiä, Kobra and the Lotus aloitti kahdeksalta, nauratti, että osaavat ne naiset muuallikin metallia laulaa, mutta meidän daamimme vaan paremmin. Toisena esiintyi Gus G bändinsä kanssa, onhan se kaveri melkoinen tiluttelija, mutta ilman hyvää laulajaa ei bändi olisi jaksanut innostaa. Kreikan lahja maailmalle sai kuitenkin jo eloa yleisöön ja kun Kamelot vihdoin aloitti, tunnelmaa riitti kiitettävästi. Ei se keikka loppuun ollut myyty, hyvä niin, nyt oli kuitenkin tilaa seurata ja keskittyä power metallin saloihin. Hieno show, saivat yleisön jopa laulamaan eikä se kuulostanut kornilta.

Loppuillasta seurasi se perinteinen baarikierros On the Rocksista Perkeleeseen. Perkeleessä tapasin muuten Omahoitajan ystävän, joka vähän valoitti entisen poikaystävän nykyisiä vaiheita, en olisi tahtonut kuulla osittain huonoja uutisia. Häivähti ikäväkin, välitän hänestä edelleen. Perkeleestä onneksi ymmärsin lähteä ennen valomerkkiä kotiin, etenkin kun nuoriso alkoi pyrkiä iholle. Olin aivan poikki, mutta silti rankaisin itseäni bussikyydillä, kun se niin soveliaasti oli juuri lähdössä. Kotona oli pakko syödä ennen unia, päivän evässaldo siihen mennessä nimittäin oli kolme riisipiirakkaa. Vatsa kurisi, en olekaan ihan niin hyvä vasikka.

Oli hieno musiikkipitoinen viikonloppu. Tänään olen katsonut Yle Areenan tarjontaa ja nukkunut useat päikkärit. Uskoisinpa kuitenkin, että yöksikin vielä unta riittää.Näihin kuviin ja tunnelmiin, elämällä näyttää olevan viela paljon tarjottavaa ja minä aion nauttia sen kaiken, mitä annetaan ja eteen kannetaan. Oli se sitten hyvää tai huonoa.

Karjakkokatseella töitä

Olen työnkuvani takia joutunut osallistumaan pariin kokoukseen, jossa olen ollyt pyörtyä työntantajan juonien edessä. Tällä kertaa aiheena on työterveyshuolto. Senhän tiedämme kaikki, että yrityksillä on suuri tarve säästää kaikessa, etenkin työvoima-valtaisilla aloilla säästöt kohdistuvat henkilökuntaan. Nyt oli neuvoteltu työterveyshuoltosopimus niin mimimiin, että naurattaisi, jos ei itkettäisi.

Armas työnantajani nimittäin tunkeaa kunnallisen terveydenhuollon kontolle kaiken muun paitsi akuutit sairastumiset sekä työtapaturmat. Esimerkiksi itse olen kerran vuodessa käynyt korkean verenpaineeni sekä kohonneen kolestrolin takia lääkärissä. Siellä on tsekattu verenkuva, verenpaine ja lääkitys. Enpä mene enää tuhlaamaan firman rahoja. Samoin allergialääkkeet, uniavusteet ja vatsavaivalääkitys on hankittava kunnallisen terveydenhuollon kautta. Mietin mielessäni, että siinähän sitten yritys odottelee minua töihin, kun käyn rahvaan seassa odottelemassa kunnallista lääkäriä keskellä päivää. Siihen kun vielä otetaan matka-aika päälle, niin kas, firma säästää ihan kummasti.

Olin toisessa kokouksessa, jossa eräs ulkopuolinen hankintahenkilö onnitteli rva henkilöstöhörhöä, että ei koskaan ole nähnyt noin hyvää työterveyshuollon sopimusta. Joo, meriittihän se on tuokin. Miten minulla on sellainen tunne, että kaikki tämä ja monet muut yhteiskunnassamme jylläävät asiat saavat vielä ammattiyhdistysliikkeen jäsenyyden tuntumaan kovin kallisarvoiselta asialta? Miten minusta tuntuu, että olen jo aikaisemminkin vinkunut sitä, että miksi ne onnekkaat, joilla töitä on, eivät saa asemastaan kauan nauttia, kun ne tapetaan työnsä ääreen? Ja miksi ihmeessä minusta tuntuu, että elän Absurdistaniassa?

Surkuhupaisaa. Kuten totesin, ei tässä tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Kas noin humpsahti taas yhteiskunnan hoidettavaksi yksi pieni osanen kuormittamaan jo ennestään täyteen bookattuja palveluja. Mutta onhan se tietysti hieno asia, että tasa-arvo toimii, kaikilla ovat asiat yhtäläisesti. Ennaltaehkäisevä työterveyshuolto in my arse...

Because you can

Onnistuneesti buukkasin ensi viikonlopun täyteen musiikkia ja ystäviä, vaikka juhlakuukausi loppuu tänään. Nyt pitäisi jotenkin yrittää saada hoidettua parissa päivässä kaikki kotihommat, koska sunnuntaina minulla on aivan samanlainen olo kuin viime sunnuntaina. Ja sitä edellisenä. Ja ties kuinka monena sunnuntaina ennen sitä. Mutta näinhän minä olen päättänyt, että osallistun niin pitkään kun voin. Sitten nimittäin harmittaa, kun ei enää voi. Ja sekin aika vielä koittaa, koskaan ei tiedä, se voi tulla aikaisemmin kuin arvaankaan.

Luvassa on hienoja ihmisiä ja kaksi kovin erilaista keikkaa. Vielä eri keikkapaikoissakin. Oikeastaan minusta on kivaa pitää hauskaa. Ja ajatelkaa, minulla on tähän varaa! Toisin oli elämä avioliiton jälkeen, edes kahville ollut asiaa, kun ei ollut yhtään ylimääräistä. Nyt asuntolainaa on jäljellä enää kahden kuukauden erät ja sitten aloitan armottoman säästämisen. Minun täytyy hankkia jonkinlainen pesämuna mahdollisen konkurssin ja irtisanomisen varalta.

Eilen olimme kollegan kanssa jossain saaristossa tutustumassa ammatillisesti kiinnostavaan kohteeseen. Se vaan oli liian kaukana meidän tarpeitamme varten, mutta kaunis. Aurinko paistoi, sirkat sirittivät, ruskaa oli tarjolla. Samoin hyvää herkkuruokaa, muutama juoma ja erinomainen keskinäinen seuramme. Huono puoli asiassa oli se, että töistä piti lähteä jo puolenpäivän jälkeen, tarkoittaa sitä, että tänään on mahanalus jalkoja täynnä. Luvassa puhaltelua ja puuskutusta.

Aion jatkaa tätä niin pitkään kuin voin. Nukun sitten dementiaosastolla vaipoissani, jos muistan silloinkaan.

Jaksamisajatuksia

Perjantaina töiden jälkeen minulla oli kutsu naapuriin saunaan. Pakkasin pesuvehkeet ja soveliaita juomia mukaan, kuuden jälkeen olin jo kävelemässä mäkeä ylös. Harmitti, kun Murdoch Mysteries jäi taas tauolle niin jännään paikkaan, että miten sitä malttaa seuraavia jaksoja odottaa. Eivät ne kuitenkaan voi Crabtreeta moiseen pinteeseen jättää!

Illan aikana unohtuivat murhamysteerit ja kavala maailma, kun hihittelin ihan uudessa seurassa. Tai oikeastaan minulle sanottiin, että en hihittele, vaan puhun äijäkieltä. Sauna oli virkistävä, juomat kylmiä, ruoka oli maistuvaa, uuteen ihmiseen tutustuminen vaan on niin henkisesti kuluttavaa. Se vie aikaa, energiaa ja sitten sitä kuitenkin miettii, että onko tämä nyt kuitenkaan sen arvoista. Että entäs jos tässä vaan taas jälleen kerran kertoo itsestään kaikenlaista vain seuraavan kulman takana törmätäkseen johonkin sellaiseen, mitä ei olisi tahtonut löytää.

Opin itsestänikin uusia asioita, muun muassa sen, että olen kuulema kaminasta seuraava yöaikaan. Seurassani ei tarvitse peittoa. Se ei välttämättä ole hyvä asia.  Opin paljon myös uudesta ihmisestä, saa sitten nähdä, teenkö tiedoilla mitään, vai onko se hukkaanheitettyä muistitilaa. Veikkaisin, että olen ainakin tutustumassa uuteen potentiaaliseen ystävään.

Lauantain roolipeli oli levoton. Taisimme kaikki olla vähän väsyneitä, mutta pitkästä aikaa olimme koko porukka koolla kaikki. Hyvä pelikerta; päästäksemme yhdelle planeetalle aloitimme tehtävän portinvartijoille. Saavuimme villiä magiaa täynnä olevalle planeetalle, jossa emme joutuneetkaan taisteluun, vaan opimme uusia kykyjä. Ekspaa ropisi niin, että heikompaa hirvitti, se on taas tasojen nosto edessä. Mukaan alukselle tarttui muun muassa sähkölohikäärme, itse taas sain uuden taidon, opin muuttamaan muotoani. Pelikerran lopussa ymmärsimme sopia seuraavan pelikerran. Sen määritteleminen kun tahtoo olla vaikein tehtävämme.

Iltasella sain naapurin puolestaan luokseni kylään. Samalla kun tiskasin, hän viihdytti minua. Katsoimme telkkaria parisen tuntia, jopa niin laadukkaan elokuvan kuin Zombie Strippers, jestas, kauhua, joka oli jo traagisen humoristista. Mutta kyllä minä silti välillä katsoin poispäin, en vaan kestä kaikkea. Yöllä kuulin, että sänkyni on liian kapea kahdelle ja että siinä on kuoppa. Itse taas huomasin, että peliseurueemme lapsukaiset olivat murustaneet sen täyteen keksinmurusia. Tuli ihan oma lapsuus ja näkkärin syöminen sängyssä mieleen, samoin tuli mieleen prinsessa ja herne.

Onneksi luvassa on taas luova tauko tapaamisten välissä. Voimme molemmat sulatella kokemuksiamme ja miettiä, mitä tässä oikein ollaan tekemässä. Vai tehdäänkö mitään. Viikonloppu kuitenkin oli kiva.

Nukuin viime yönä kuin tukki. Näin unta joulusta. Siellä jaoimme lahjoja suuntaan jos toiseen. Itse tilasin itselleni perjantaina aikaistetun lahjan, sähkötyöpöydän. Se tulee kalliiksi, mutta toisaalta tulee olemaan ikuinen peli. Nyt vaan pitää muistaa laittaa vanha pöytä ilmaiseksi kiertoon toivon mukaan. Tai sitten se on toimitettava sorttiasemalle. Pahoin pelkään, ettei ketään kiinnosta lastulevy.

Mie sulle piragat väännän

Työpäivän jälkeen on niin kovin vaikea ryhdistäytyä tekemään asioita. Etenkään alkuviikosta. Ongelmana tietenkin on, että loppuviikkoa kohti kiire tuplaantuu. Minä vaan olen erinomaisen hyvä makoilussa, röhnöttämisessä ja elbaamisessa. Joskus menee pitkälle iltaan sen kanssa. On se luojan lykky, etten kääpiöitä koskaan tehnyt, joutuisivat itse itsensä hoitamaan. Ei minulla niitä kuitenkaan kenenkään järjellisen ihmisen kanssa olisi tehtyinä.

Torstaina opetin taas yhdelle ihmiselle töitä. Ihminen ihmetteli, kun minulta tullaan kysymään miljoonaa erilaista asiaa, että eikö ihmisten pitäisi itse tehdä päätöksiä. Nauroin, etteivät he uskalla. Minä uskallan. Minulla ei koskaan ole ollut vaikeuksia siinä lajissa. Usein teen vääriä ratkaisuja, mutta jos on tarve, korjaan tekojani. Aina en tosin onnistu, siitä olen surullinen usein - etenkin henkilökohtaisessa elämässäni. Jokainen väärä teko ajaa minua kauemmas ihmiskunnasta. Tähänkään saakka uskoni itseeni ei vahva ole ollut, silti ratkon tekoja kuin saumoja huonosti istuvasta ruumisliinasta.

Työpäivän jälkeen tein lauantaita varten piragan. Perinteisen levylihapiirakan. Nimittäin lauantaina pelataan taas roolipeliä. Edellisellä kerralla saimme seikkailun loppuun, katsotaanpas minne pelinjohtaja meitä seuraavaksi ryhtyy viemään. Pientä eripuraa on ollut liikkeellä, saako tehdä uuden hahmon, kuka käy riittävästi pelaamassa. Pitää sanoa, että kun itse on totaalinen amatööri lajissa, niin välillä naurattaa ja taas tekisi mieli tehdä ratkaisuja. Sitten ymmärrän, etteivät minun mielipiteeni ja kokemukseni lajissa anna minulle auktoriteettia. Kerrankin olen hullu kuunteluoppilas.

Tänään aion tehdä töissä vähän töitä. Aion korjata jälkiäni, eiliseltä taisi jäädä paljonkin parsittavaa. Minun pitäisi saada joku parsimisen suomenmestaruuspalkinto. Iltasella menen toverin luokse saunaan. Juon todennäköisesti alkoholia, toivottavasti en päivitä sen jälkeen mitään minnekään. Miten minun elämästäni tällainen tuli ja miksi minulla on Hankalaa niin hirvittävän kova ikävä? (Aina sitä, mitä ei saa. Mutta en minä siihen vellomaan jää, kyllä te minut tiedätte. Vaikka väkisten eteenpäin.)

Nykyään on niin vaikea saada hyvää henkilökuntaa

En ymmärrä, miten voin inhota kodinhoitoa, vaikka pidän kodistani erittäin paljon. Siivoaminen on syvältä, puhdas koti on ihana, lakanoiden vaihto tuskaa, puhtaat lakanat jumalainen kokemus, pyykinpesu on saatanasta, mutta riipasepa päällesi puhtaat (ei miltään tyhmältä hajusteelta löyhkäävät) riepuset, niin sielukin puhdistuu. Tiskaaminen on ainoa kotityö, josta pidän. Niin ja ruuanlaitto, mutta se ei ole kotityö, se on harrastus. Olen erittäin huonoa henkilökuntaa. Sen lisäksi ehkä vähän panikoin, koska olen nähnyt viime aikoina yhden kodin, joka oli suorastaan nuoltu. Ja sen haltija oli mies. Ja se mies saattaa tulla tutkimaan minun nurkkiani - ehkä en näin ollen voi laskea häntä kotiini.

Äh. En ajattele. (Perusratkaisuni kaikkiin tuskastuttaviin tai vaikeisiin asioihin. Kun niitä ei ajattele, ne eivät ole olemassa ja ne menevät varmasti pois.) Sitä paitsi en kerkeä ajattelemaan, työtä riittää koko rahan edestä, tänään muun muassa harrastamme iltapäivällä poistumisharjoittelua (just se, mitä kaipasin ja mihin minulla on aikaa, not). Kotona taas olen keskittynyt kyselemään tarjouksia sähköpöydistä. Tahdon investoida itseeni, ongelman tuottavat mitat, se saa olla max 100 cm leveä ja 60 cm syvä. Minulla on jo kaksi tarjousta, kalliiksihan se tulee, mutta ei tämä koneella illat pitkät kyyhöttäminenkään hyvä asia ole.

Huomaatte varmaan, että olen saamassa isänperintöni. Olen päättänyt, että sähköpöytä ja myöhemmin uusi sänky eivät ole laisinkaan huono sijoituskohde, ainakin ne silloin menevät johonkin pysyvään eivätkä vain rillutteluun. Viikonloppuna selittelin isäsuhdetta ystävälleni, pillahdin pienesti itkuun, kun yritin miettiä, miltä olisi tuntunut, jos olisi ollut isä. Se kuulemma etenkin tytöille on tärkeätä, että tulee hyväksyntää. Koitan nyt sitten hyväksyä itse itseäni, että mie olen tällainen, enkä muuksi muutu. Parempi oppia elämään itsensä kanssa ja lopettaa joutava volina. Sekä jatkaa rilluttelua ja lakata ajattelemasta.

Kosken rannalla

Tietysti juna oli myöhässä arvioidusta lähtöajastaan reilun puoli tuntia. Olin kuitenkin ihan ajoissa Pasilassa, sielläkin tunnelma käynnistyi verkkaisesti. Taisimme kaikki olla hivenen epäuskoisia, että pääsemmekö junaan ja matkaan. Sieltä se kuitenkin puksutteli ja keräsi meidät kyytiin, oli varmaan viimeistä paikkaa myöten myyty. Ja kuten arvelinkin melkoisen humalaista porukkaa palaamassa kotiseuduilleen mieltään ilmaisemasta. Muutakin oli nautittu kuin kansalaisluottamusta.

Minulla lounasajasta oli jo sen verren pitkä aika, että matkaevääksi ottamani voileipä teki kauppansa junaravintolasta hakemani kahvin kanssa. Pääsin todistamaan humalaisen pariskunnan tragediaa, olivat viinipullot hajonneet pitkin junan laittioita. Sitä epätoivon määrää oli suorastaan surkuhupaisaa seurata, minullakaan ei ollut heille edes muovikassia antaa ehjänä säilyneiden tavaroiden kuljettamiseen.

Matka sujui nopeasti, vain nelisenkymmentä minuuttia myöhässä saavuin määränpäähän, kaupunkiin, jossa olen käynyt viimeksi lapsena sukuloimassa. Ystävä oli jo vastassa minua, oli saapunut hyvissä ajoin, kun eivät sielläkään bussit kulkeneet. Siinä sitten arvoimme hetken, että lähdemmekö baareihin vai menemmekö heille kotiin, kun molempiin on yhtä pitkä matka ja taksilla pitää ajella kuitenkin. Onneksi järki voitti ja matkasimme heille.

Siellä suoritimme alustavan päivityksen, vaikka olemme kirjoitelleet kaiken aikaa, oli edellisestä näkemisestämme seitsemisen vuotta. Ei kyllä tuntunut siltä, sen verran helppoa oli ja saman tien löysimme vanhat jäljet. Purin tuliaiset kassista, sillä välin emäntä laittoi iltapalan. Kummasti kaikesta virkistyneenä läksimme kylille, taas taksilla tietenkin.

Baari-ilta oli mukava, loikimme tiiviissä keskustassa baarista toiseen. Toisaalta oli kiva liikkua, kun kukaan ei tuntenut, mutta toisaalta tajusin paikkakunnan olenvan sen verran pieni, että jos asuisin siellä, pian saisin erittäin omituisen leiman otsaani. Liian vanha, liian näkyvä, liian perso alkoholille ja miehille. Voi minua, parempi pysytellä pääkaupunkiseudulla, missä uppoan massaan. Pelastin vielä joutessani yhden nuoren miehen itsetunnon, ennen kuin ajelimme neljän jälkeen taksilla kotiin.

Lauantai meni nauraessa. Kävimme toistamiseen kaupungilla, tällä kertaa bussilla, tuli nähtyä maisemiakin. Aurinko paistoi, keli oli mahtava. Ihmisiä oli liikkeellä paikallisen tapahtuman tiimoilla, elävää musiikkiakin oli tarjolla, me emme kyllä siihen osallistuneet, tärkeintä tuntui olevan liike, ei päämäärä. Iltasella palasimme kotiin lähikaupan kautta, ystäväni puoliso oli tehnyt meille valmiiksi jumalaista kanapataa ennen pakenemistaan mökille. Ruokapöydässä tuli istuttua hartaasti, sitten vielä sohvalla ennen kuin venymme ansaituille unille.

Eilen palasin kotiin. Mietin mielessäni, että kolmen tunnin junamatka tuntui suorastaan siedettävältä siihen nähden mitä kidustusta ovat Pohjoisemman Suomen retket. Sinnekin olen taas lupautunut lokakuussa. Mutta hyvä uutinen oli, ettei selkään enää satu. Viikko sitä meni potiessa, ei tule vanhuus yksin, pitää sanoa. Nyt on sitten taas kiireinen työviikko edessä, mitäs olin perjantain poissa, paha ihminen.