Torstaina sain käsiini moneen kuukauteen ensimmäisen kerran tuoreen Kauppalehti Option. Minulla oli jopa aikaa hetken aikaa vilkuilla sitä. Tajusin kaipaavani viinivinkkejä, ravintolasuosituksia ja testattuja reseptejä - tietysti kopion tuoreesta lehdestä ne. Sitä en ymmärrä, miksi en jättänyt viinivinkkejä ja ravintola-arvosteluja töihin. Niille olisi vaikka voinut perustaa kansion, onhan meillä edes vähän säilytystilaa, etenkin jos saan tuhottua muutamia asioita, mitä olisi tarvinnut tuhota jo muutama kuukausi.
Taas pääsemme kehäpäätelmöintiin, johon aivoparkani yleensä joutuvat, kun on vähänkin ylimääräistä aikaa. Aloitan asian, josta tulee mieleen seuraava asia, jota en voikaan toteuttaa ennen kuin olen touhunnut yhden edellisen asian. Tarvitsisin itseäni kopioituna kolme kappaletta. Sellaisia, jotka ajattelevat samalla taajuudella, ovat yhtä nopeita ja logiikka ei riitele minun logiikkani kanssa. Enkä nyt suinkaan sano olevani looginen tieteellisessä ajattelussa, minulla on toki omani, ei välttämättä valtaväestölle sopiva kuitenkaan. Eivätkä matemaattisesti ajattelevat henkilöt kutsuisi sitä logiikaksi laisinkaan. Pitänee pyytää anteeksi sanan väärinkäytöstä.
Mutta jätän ruman kehäpäätelmäni riitelemään itsekseen tai keskenään ja kerron teille pahistempun. Läiskäsin tosi ruman ja ison firman tarran keskelle lehden kantta. Kirjoitin siihen permanent-tussilla "Älä vie pois toimistolta, kiitos." Kuulin nimittäin, että se on se meidän hooärpääpirumme, joka läystäkkeen omii ja vie kotiinsa. Kuspiä ja mulukku. (Olen mie nyt sen verran pitkään Savossa asunut, että rumat sanat taittuvat karjalalalaistyypiltäkin.)
***
Asiasta kukkaruukkuun. Jos ihminen pesee vessan, lattia, seinät, vessanpytyn, lavuaarin, ei omista poikalapsia, miehiä, kotieläimiä eikö itsekään pissi lattiakaivoihin, mistä helvetistä tuleee koko ajan sellainen kusen haju nokkaan kylpyhuoneessa? Kertokaa viisaammat. Ja kertokaa, millä sen saa pois.
Toinen juttu, kävin allekirjoittamassa paikallisessa terveyskeskuksessa suostumuslappuja, joilla saavat paperini ulos yksityiseltä terveysasemalta. Herätin ansaittua huomiota, kun vastaanottohenkilökunta totesi, etten ole käynyt 20 vuoteen kunnallisessa terveydenhuollossa. No en niin, kun ensin oli YTHS ja sitten työterveyshuolto. Nyt olen sitten veronmaksajien riesana - ai niin mut hei, mie maksan veroja. Arvatkaas, koska mulla on aika lääkärille. Lähimmäs arvannut saa valita, teenkö ruokaa, pahaa, kehunko blogianne, juotanko humalaan vai olenko muuten vaan viehättävä oma itseni. Ei tarvitse välttämättä vaatia yhtään mitään. Se on suositus, mutta arvauksia vastaanotetaan.
Eilen ei ollut hyvä päivä. Ehkä tästä tulee parempi.
perjantai 30. lokakuuta 2015
keskiviikko 28. lokakuuta 2015
Käsistä juoksevat päivät
En voi kuin ihmetellä ajan lentoa. Vaikka maanantait ja tiistait eivät lempipäiviäni olekaan, niin silti niiden katoaminen historiaan järkyttää joka kerta. Voi aika, minne menet, miksi et hetkeksi hiljentäisi vauhtia? Mutta kun näin ei ole, on pakko sitkutella. Olen kova täti suunnittelemaan, ilman listoja ja kalenteria unohtaisin puolet suunnitelmistani.
Nytkin elelen jo kolmatta viikkoa etukäteen. Ensin pitää muistaa kekrivalmistelut, sitten Mustaschin keikkaviikonloppu, jolloin todennäköisesti pääsen Iikkeaan sekä muutamaan muuhun kauppaan pitkän kaavan mukaan. Tarvitsen sen sängyn. Sitten olisikin jo vuorossa työpaikan tonttujuhlat - omakustanteiset, mutta tonttujuhlat kuitenkin. Vaikka olen töissä ehkä maailmankaikkeuden absurdeimmassa firmassa (nyt ne nimittäin lopettivat toimihenkiöiden työhöntulotarkastuksetkin säästövimmassaan...), kollegat ovat kivoja eikä niiden kanssa paljon kerkeä työajalla haastella.
Arkea jaksaa paremmin, kun on jotain odotettavaa. Oli se vaikka sitten jotain pientäkin. Seuraavaksi ryhdyn varmaan odottelemaan joulua, koska talvipäivänseisaus on suuren juhlan paikka pakanalle. Kutsuttiin sitä nyt sitten millä nimellä tahansa. Ja sitten tulee taas kevät, luonto herää, samoin minä. Yritän varmaan sanoa, että epätoivon puuskauksistani huolimatta elän varmaan elämäni parasta aikaa. Olen terve, minulla on ystäviä, kykenen toimimaan, minulla on töitä. Pelottaa, että tämä loppuu.
Siis mitvit? Kaikesta epävarmuudesta huolimatta olen onnellinen. Se tosin piti kätkeä, mutta meni jo.
Nytkin elelen jo kolmatta viikkoa etukäteen. Ensin pitää muistaa kekrivalmistelut, sitten Mustaschin keikkaviikonloppu, jolloin todennäköisesti pääsen Iikkeaan sekä muutamaan muuhun kauppaan pitkän kaavan mukaan. Tarvitsen sen sängyn. Sitten olisikin jo vuorossa työpaikan tonttujuhlat - omakustanteiset, mutta tonttujuhlat kuitenkin. Vaikka olen töissä ehkä maailmankaikkeuden absurdeimmassa firmassa (nyt ne nimittäin lopettivat toimihenkiöiden työhöntulotarkastuksetkin säästövimmassaan...), kollegat ovat kivoja eikä niiden kanssa paljon kerkeä työajalla haastella.
Arkea jaksaa paremmin, kun on jotain odotettavaa. Oli se vaikka sitten jotain pientäkin. Seuraavaksi ryhdyn varmaan odottelemaan joulua, koska talvipäivänseisaus on suuren juhlan paikka pakanalle. Kutsuttiin sitä nyt sitten millä nimellä tahansa. Ja sitten tulee taas kevät, luonto herää, samoin minä. Yritän varmaan sanoa, että epätoivon puuskauksistani huolimatta elän varmaan elämäni parasta aikaa. Olen terve, minulla on ystäviä, kykenen toimimaan, minulla on töitä. Pelottaa, että tämä loppuu.
Siis mitvit? Kaikesta epävarmuudesta huolimatta olen onnellinen. Se tosin piti kätkeä, mutta meni jo.
maanantai 26. lokakuuta 2015
Pieni mysteeri
Olen pitänyt excel-kirjanpitoa menoistani työttömäksi jäämisestäni lähtien. Silloin tahdoin aloittaa seurannan, että voisin tarvittaessa ryhtyä kutistamaan menojani turhimmasta päästä. Jostain syystä laskelmani oli kadonut, sitä ei löytynyt edes roskakorista. Tiedoston nimi näkyy viimeksi avatuissa dokumenteissä, mutta sitä ei vaan enää löydy omalta paikaltaan. Yritin myös etsi-toimintoa, silläkään filettä en saanut paikallistettua.
Vahinko ei ole suuri, mutta harmillinen. On ollut mielenkiintoista seurata menojaan useammalta vuodelta. Tulothan minulla ovat säilyneet vakiona, ei palkankorotuksia eikä lottovoittoja. Isänperintöäkään ei tullut kuin kaksi tonnia, hyvä niin, pelkäsin nimittäin joutuvani maksunaiseksi hänen viimeisille toilauksillensa. Siitä muuten tuli mieleen, että perunkirjoitus ei ollutkaan sujunut veljesten kesken niin kiihkottomasti kuin kuvittelin. Pikkuveljeni oli ryhtynyt kyselemään kuitteja vanhemmalta ja siitäkös toinen oli loukkaantunut. Olivathan ne summat kuitenkin pankkitilillä näkyneet. Noh, onneksi eivät olleet aivan ilmiriitaan saakka keskusteluaan vieneet, mutta loukkaantumista on ilmiselvästi liikkeellä.
Loukkaantumisen taito taitaa olla meillä verissä. Olemme oikeudenmukaista ja suoraselkäistä sakkia, sitten kun meitä epäillään vilunkipelistä tai väärinpelaamisesta, otamme sen henkilökohtaisena solvauksena. Lisätään siis sukuominaisuuksiiin sen yltiöpäisen loogisuuden lisäksi. Alkaa kuulostaa siltä, että minä en tähän sukuun tahtoisi kuulua, jos ei pakko olisi, jäykkäniskaista sakkia. Emme kuitenkaan mitään niskavuorelaisia, taivas varjele.
Mutta takaisin talouskirjanpitoon. Aion tehdä uuden ensi kuun vaihteesta alkaen. Tiedän sen, että menoni ovat aika lähellä samat kuin tuloni, mutta onhan se mielenkiintoista seurata, että mihin sitä rahaa katoaa. Minulla lähinnä kurkusta alas ja bändien kassoihin, mutta onneksi on pätäkkää mennyt vaatteisiin, kirjoihin, sisustamiseen ja matkustamiseenkin. Ja olenhan minä 1/10 asuntosäästäjäkin ollut, asuntolainan maksaminen loppuu ensi kuussa. Sitten voin sanoa todella omistavani jotain, muutakin kuin tuulen huuhtoman takamukseni nimittäin.
Pikkuhiljaa tosin olisi ryhdyttävä sitäkin miettimään, että millä sitä sitten eläkkeelle joskus ikinä päästyään oikein elää. Tein nettilaskelmia, jos jaksan olla sinne hamaan tappiin lähemmäs 70 ikävuotta töissä, saan ihan siedettävän eläkkeen, mutta jaksanko? Ja saanko? Mie en ole kovinkaan monta yli 60-vuotiasta oman ammattikuntani edustajaa töissä nähnyt, jostain syystä korvaannumme nuoremmalla. Nykyään ammattimme on vielä kuoleva, joten tässä voi käydä vielä huonosti. Todennäköisesti minulla on vain muutama hassu viitisen vuotta aikaa ratkaista ongelmani siltä osin. Pelottavaa.
Vahinko ei ole suuri, mutta harmillinen. On ollut mielenkiintoista seurata menojaan useammalta vuodelta. Tulothan minulla ovat säilyneet vakiona, ei palkankorotuksia eikä lottovoittoja. Isänperintöäkään ei tullut kuin kaksi tonnia, hyvä niin, pelkäsin nimittäin joutuvani maksunaiseksi hänen viimeisille toilauksillensa. Siitä muuten tuli mieleen, että perunkirjoitus ei ollutkaan sujunut veljesten kesken niin kiihkottomasti kuin kuvittelin. Pikkuveljeni oli ryhtynyt kyselemään kuitteja vanhemmalta ja siitäkös toinen oli loukkaantunut. Olivathan ne summat kuitenkin pankkitilillä näkyneet. Noh, onneksi eivät olleet aivan ilmiriitaan saakka keskusteluaan vieneet, mutta loukkaantumista on ilmiselvästi liikkeellä.
Loukkaantumisen taito taitaa olla meillä verissä. Olemme oikeudenmukaista ja suoraselkäistä sakkia, sitten kun meitä epäillään vilunkipelistä tai väärinpelaamisesta, otamme sen henkilökohtaisena solvauksena. Lisätään siis sukuominaisuuksiiin sen yltiöpäisen loogisuuden lisäksi. Alkaa kuulostaa siltä, että minä en tähän sukuun tahtoisi kuulua, jos ei pakko olisi, jäykkäniskaista sakkia. Emme kuitenkaan mitään niskavuorelaisia, taivas varjele.
Mutta takaisin talouskirjanpitoon. Aion tehdä uuden ensi kuun vaihteesta alkaen. Tiedän sen, että menoni ovat aika lähellä samat kuin tuloni, mutta onhan se mielenkiintoista seurata, että mihin sitä rahaa katoaa. Minulla lähinnä kurkusta alas ja bändien kassoihin, mutta onneksi on pätäkkää mennyt vaatteisiin, kirjoihin, sisustamiseen ja matkustamiseenkin. Ja olenhan minä 1/10 asuntosäästäjäkin ollut, asuntolainan maksaminen loppuu ensi kuussa. Sitten voin sanoa todella omistavani jotain, muutakin kuin tuulen huuhtoman takamukseni nimittäin.
Pikkuhiljaa tosin olisi ryhdyttävä sitäkin miettimään, että millä sitä sitten eläkkeelle joskus ikinä päästyään oikein elää. Tein nettilaskelmia, jos jaksan olla sinne hamaan tappiin lähemmäs 70 ikävuotta töissä, saan ihan siedettävän eläkkeen, mutta jaksanko? Ja saanko? Mie en ole kovinkaan monta yli 60-vuotiasta oman ammattikuntani edustajaa töissä nähnyt, jostain syystä korvaannumme nuoremmalla. Nykyään ammattimme on vielä kuoleva, joten tässä voi käydä vielä huonosti. Todennäköisesti minulla on vain muutama hassu viitisen vuotta aikaa ratkaista ongelmani siltä osin. Pelottavaa.
sunnuntai 25. lokakuuta 2015
Monipuolista
Perjantaina olin väsynyt. Kävin kaupasta piirakka-ainekset ja rakentelin kinkkupiirakan. Samalla juttelin puhelimessa Dervissin kanssa, hän sai minut suututettua, löin luurin korvaan. Jotain olen oppinut minäkin, ettei kaikkea tarvitse kuunnella. Silloin kun toinen herkeää katkeraksi ja ryhtyy syyllistämään, ei minun tarvitse jaksaa hänen kanssaan. Ei enää.
Lauantaina oli roolipelin vuoro. Naapurilähiössä rumusimme suhteellisen isolla porukalla rinnakkaistodellisuuteen suoraan keskelle Helmin syvänteen taistelua. Saimme pahemman kerran turpaamme, mutta meidät potkaistiin pois sieltä, ennen kuin tilanne ratkesi. Tai itse asiassa tilanne ratkesi sillä, että olimme kaikki toimintakyvyttömiä. En onnistunut juonissani, mutta onneksi muilla oli parempi onni ja pisteitä rapisi reilusti. Ystävien dobermanni on rasittavassa vaiheessa, 6 kk, enemmän innokas kuin älykäs, kaikki on menossa suuhun. Onneksi minä sain koiran kuuntelemaan itseäni, pari kertaa piti karjahtaa, että elukka ymmärsi pitää minuun etäisyyttä. Yksi pelaajapojista totesi ymmärtävänsä koiraa hyvin, olen kuulemma pelottava.
Yöksi menin Naapurin luokse. Hänestä vaan paljastui sellainen puoli, että pitänee vähän aikaa sulatella asiaa. Sitten kysyä sitä uudelleen, etten vaan ymmärtänyt väärin. Jos en ymmärtänyt, en tiedä, onko järkeä pitää häneen yhteyttä. Ystävät ovat nimittäin minulle aika tärkeitä ja jos minun ystäviäni ei hyväksytä, niin se on melkoinen turn off minun puoleltani. Pitää pohtia asiaa.
Tänään olen taas levännyt. Sain parit päikkäritkin otettua. Tein pedikyyrin ja tilasin parin viikon päähän ajan ammattilaiselle. Jalkapohjani kasvattavat tolkuttomasti halkeilevaa kovaa kuollutta ihokudosta. Ihailen ruusujani, ostin pari puskaa, kun halvalla sain, punaisia ja valkoisia. Lauantaina sain jopa siivottua. Se sitten on vastenmielistä touhua, mutta palkinto on onneksi näkyvä. Ihan hyvä viikonloppu. Ensi viikonloppuna pitää muistaa, että kaupat ovat kiinni lauantaina. Naapurilähiössä juhlimme kekriä pitkän kaavan mukaan.
Lauantaina oli roolipelin vuoro. Naapurilähiössä rumusimme suhteellisen isolla porukalla rinnakkaistodellisuuteen suoraan keskelle Helmin syvänteen taistelua. Saimme pahemman kerran turpaamme, mutta meidät potkaistiin pois sieltä, ennen kuin tilanne ratkesi. Tai itse asiassa tilanne ratkesi sillä, että olimme kaikki toimintakyvyttömiä. En onnistunut juonissani, mutta onneksi muilla oli parempi onni ja pisteitä rapisi reilusti. Ystävien dobermanni on rasittavassa vaiheessa, 6 kk, enemmän innokas kuin älykäs, kaikki on menossa suuhun. Onneksi minä sain koiran kuuntelemaan itseäni, pari kertaa piti karjahtaa, että elukka ymmärsi pitää minuun etäisyyttä. Yksi pelaajapojista totesi ymmärtävänsä koiraa hyvin, olen kuulemma pelottava.
Yöksi menin Naapurin luokse. Hänestä vaan paljastui sellainen puoli, että pitänee vähän aikaa sulatella asiaa. Sitten kysyä sitä uudelleen, etten vaan ymmärtänyt väärin. Jos en ymmärtänyt, en tiedä, onko järkeä pitää häneen yhteyttä. Ystävät ovat nimittäin minulle aika tärkeitä ja jos minun ystäviäni ei hyväksytä, niin se on melkoinen turn off minun puoleltani. Pitää pohtia asiaa.
Tänään olen taas levännyt. Sain parit päikkäritkin otettua. Tein pedikyyrin ja tilasin parin viikon päähän ajan ammattilaiselle. Jalkapohjani kasvattavat tolkuttomasti halkeilevaa kovaa kuollutta ihokudosta. Ihailen ruusujani, ostin pari puskaa, kun halvalla sain, punaisia ja valkoisia. Lauantaina sain jopa siivottua. Se sitten on vastenmielistä touhua, mutta palkinto on onneksi näkyvä. Ihan hyvä viikonloppu. Ensi viikonloppuna pitää muistaa, että kaupat ovat kiinni lauantaina. Naapurilähiössä juhlimme kekriä pitkän kaavan mukaan.
perjantai 23. lokakuuta 2015
Paremmin aamulla
Aamu on ihmisen parasta aikaa. Etenkin jos sen saa viettää rauhassa ja omaan tahtiin. Minulla menee usein aikaa ihan pelkkään haahuiluun, mutta en pidä sitä pahana asiana. Muistelen uniani, virkistyn vähitellen. Perusrutiinit ovat samat.
Ensin pesen hampaat, sitten levitän estrogeenigeelin. Syön lääkkeet. Sen jälkeen kampaan hiukset ja tasoitan tukan pomput. Vielä laasti naamaan ja samalla kun syön aamujogurttiani (marjoja ja lisäkuitu sekä joka toinen päivä alfalipoiinihappopilleri) luen kuulumisia naamakirjasta tai tavaan iltapäiväläpysköitä. Kevyttä sen olla pitää siinä vaiheessa päivää.
Kuuntelen ilmaa, mietin, mitä laitan päälle, jos en ole jo valinnut illalla vaatteita. Juuri ennen lähtöä silpaisen vaatteet niskaani, koska on ihanaa antaa kehon hengittää. Yleensä vasta ulkona tajuan, että on jo pimeää. Valo aamuistani puuttuu taas ensi kevääseen saakka, mutta eipä hätää. Onneksi edes vaihtuvat vuodenajat eivät aja minua hulluuden partaalle, ihan minä itse senkin teen.
Aamut ovat sellaisia tuoreen rapsakoita, ei vielä tiedä, mitä päivä tuo mukanaan. Onnellisen elämän salaisuus on perusteeton optimismi ja alkava dementia. Tai ainakin kyky unohtaa ja antaa anteeksi myös itselleen. Välillä minäkin osaan.
Ensin pesen hampaat, sitten levitän estrogeenigeelin. Syön lääkkeet. Sen jälkeen kampaan hiukset ja tasoitan tukan pomput. Vielä laasti naamaan ja samalla kun syön aamujogurttiani (marjoja ja lisäkuitu sekä joka toinen päivä alfalipoiinihappopilleri) luen kuulumisia naamakirjasta tai tavaan iltapäiväläpysköitä. Kevyttä sen olla pitää siinä vaiheessa päivää.
Kuuntelen ilmaa, mietin, mitä laitan päälle, jos en ole jo valinnut illalla vaatteita. Juuri ennen lähtöä silpaisen vaatteet niskaani, koska on ihanaa antaa kehon hengittää. Yleensä vasta ulkona tajuan, että on jo pimeää. Valo aamuistani puuttuu taas ensi kevääseen saakka, mutta eipä hätää. Onneksi edes vaihtuvat vuodenajat eivät aja minua hulluuden partaalle, ihan minä itse senkin teen.
Aamut ovat sellaisia tuoreen rapsakoita, ei vielä tiedä, mitä päivä tuo mukanaan. Onnellisen elämän salaisuus on perusteeton optimismi ja alkava dementia. Tai ainakin kyky unohtaa ja antaa anteeksi myös itselleen. Välillä minäkin osaan.
torstai 22. lokakuuta 2015
Työpahoinvointipäivä
Hirvittävä päivä takana. TYHY on minulle kirosana, etenkin kun pitäisi leikkiä omaa osaansa tiimistä, johon ei parhaalla tahdollakaan tunne kuuluvansa. Kaikkeni minä yritän, mutta kun en osaa pitää suutani kiinni, niin huonostihan siinä käy.
Ison tiimin rva johtaja oli kinunnut varmaan meidän vakuutusyhtiöltämme pätäkkää tiimipäivään. Vetäjinä hänen luottoystävänsä, työnantajan vakoojat, joihin toiseen jo olen aikaisemmin törmännyt. En vaan voi luottaa sellaisiin ihmisiin, enkä tietenkään voi antaa itsestäni yhtään mitään.
Huonoa:
- en voinut pitää turpaani kiinni ennen päivää, kerroin, etten pidä joukkoliikunnasta enkä joukkohurmoksesta
- kroppani ei kestä edes joogaamista, koska polvet ja lonkat ovat sökönä - onneksi se ei näy kävellessä eikä seisoessa
- itkettää, kun tuntee olevansa ulkopuolinen
- itkettää, kun puhutaan onnellisesta paikasta, perheistä ja tärkeistä ihmissuhteista
- itkettää, kun itkettää
- itkettää, koska ei voi olla rehellinen
- itkettää, kun haluaisi kuulua johonkin.
Hyvää:
- en tainnut itkeä kuin muutaman näkyvän kyyneleen pimeässä, kun muut tekivät joogaa, enkä pystynyt siihenkään.
- liikutuin, kun porukassa kerrottiin hyviä asioita toisistamme. Liikutuin, koska en ole hyvä, minä vain näyttelen hyvää. Silti oli kiva kuulla, että minustakin ihmiset jotain positiivista sanottavaa löysivät. Muun muassa minulla kuulemma on englantilainen kuiva huumori, se oli hyvä asia - minusta, ei välttämättä muista.
- tajusin, että onhan minulla edes ystäviä, jos nyt ei perhettä tai työtiimiä olekaan.
Olisi edes sen päälle menty ryyppäämään ja kerrottu todella mitä toistamme ajattelemme. Tai sitten vaan ryypätty vähän ihan muina ihmisinä. Nyt ihmiset menivät kotiinsa ja minä menin tekemään päivän kiireelliset hommat vajaassa tunnissa. Tulin kotiin ja join melkein pullollisen viiniä. Nyt ei sitten tietenkään itketä, kun saisi sitä rauhassa tehdä. Mutta seuraavan kerran muistan olla sairaana. Vaikka sitten se menisikin omaan piikkiin koko päivä, en enää mene sinne voimaan huonosti. Minä tahdon pois. Tai ainakin tasa-arvoiseen työympäristöön.
***
Joo joo. Tiedän. Olen erittäin kiitollinen siitä, että minulla on töitä. Aion olla jatkossakin, suorastaan nuoleskelevan kiitollinen, että saan pitää omani. Sain nimittäin eläkeotteen ja sen mukaan saan vasta reilun tonnin kuukaudessa, jos nyt joutuisin eläkkeelle. Eihän se jumalauta mihinkään riitä. Tai riittää jos on pakko, mutta mielellään saisi lisää tulla, ennen kuin työkyky oikeasti pettää.
Elämä on hirvittävä, paha paikka. Onneksi tämä on vain väliaikainen sijoituskohde.
Ison tiimin rva johtaja oli kinunnut varmaan meidän vakuutusyhtiöltämme pätäkkää tiimipäivään. Vetäjinä hänen luottoystävänsä, työnantajan vakoojat, joihin toiseen jo olen aikaisemmin törmännyt. En vaan voi luottaa sellaisiin ihmisiin, enkä tietenkään voi antaa itsestäni yhtään mitään.
Huonoa:
- en voinut pitää turpaani kiinni ennen päivää, kerroin, etten pidä joukkoliikunnasta enkä joukkohurmoksesta
- kroppani ei kestä edes joogaamista, koska polvet ja lonkat ovat sökönä - onneksi se ei näy kävellessä eikä seisoessa
- itkettää, kun tuntee olevansa ulkopuolinen
- itkettää, kun puhutaan onnellisesta paikasta, perheistä ja tärkeistä ihmissuhteista
- itkettää, kun itkettää
- itkettää, koska ei voi olla rehellinen
- itkettää, kun haluaisi kuulua johonkin.
Hyvää:
- en tainnut itkeä kuin muutaman näkyvän kyyneleen pimeässä, kun muut tekivät joogaa, enkä pystynyt siihenkään.
- liikutuin, kun porukassa kerrottiin hyviä asioita toisistamme. Liikutuin, koska en ole hyvä, minä vain näyttelen hyvää. Silti oli kiva kuulla, että minustakin ihmiset jotain positiivista sanottavaa löysivät. Muun muassa minulla kuulemma on englantilainen kuiva huumori, se oli hyvä asia - minusta, ei välttämättä muista.
- tajusin, että onhan minulla edes ystäviä, jos nyt ei perhettä tai työtiimiä olekaan.
Olisi edes sen päälle menty ryyppäämään ja kerrottu todella mitä toistamme ajattelemme. Tai sitten vaan ryypätty vähän ihan muina ihmisinä. Nyt ihmiset menivät kotiinsa ja minä menin tekemään päivän kiireelliset hommat vajaassa tunnissa. Tulin kotiin ja join melkein pullollisen viiniä. Nyt ei sitten tietenkään itketä, kun saisi sitä rauhassa tehdä. Mutta seuraavan kerran muistan olla sairaana. Vaikka sitten se menisikin omaan piikkiin koko päivä, en enää mene sinne voimaan huonosti. Minä tahdon pois. Tai ainakin tasa-arvoiseen työympäristöön.
***
Joo joo. Tiedän. Olen erittäin kiitollinen siitä, että minulla on töitä. Aion olla jatkossakin, suorastaan nuoleskelevan kiitollinen, että saan pitää omani. Sain nimittäin eläkeotteen ja sen mukaan saan vasta reilun tonnin kuukaudessa, jos nyt joutuisin eläkkeelle. Eihän se jumalauta mihinkään riitä. Tai riittää jos on pakko, mutta mielellään saisi lisää tulla, ennen kuin työkyky oikeasti pettää.
Elämä on hirvittävä, paha paikka. Onneksi tämä on vain väliaikainen sijoituskohde.
keskiviikko 21. lokakuuta 2015
Takaisin tulevaisuuteen päivä
Hyvää Back to the Future -päivää! Minä en itse asiassa kyllä ainakaan takaisin menneisyyteen tahtoisi, oli se 80-luku sen verran karmivaa aikaa. En tykännyt itsestäni, en olostani, en vaatteistani enkä siitä, että olin elossa. Onneksi keksin ryhtyä opiskelemaan nuorisotyötä, se edes jonkun verran ilahdutti minua. Oli jotain mielekästä tekemistä. Reilu kaksikymppinen minä on aika surkea otus, kyllä nyt on paremmin.
Parina yönä olen nukkunut. Se on auttanut kovin toipumaan viikonlopusta. Onneksi ensi vknloppuna ei samanlaista rumuamista ole tiedossa, minun pitäisi pikkuhiljaa ryhtyä oikeasti hiljentämään tahtia. Vai tippuisiko sitten vaan lennosta ja kerralla? Naamasta ainakin näkee elämän jäljet. Tämän vuoden uutuutena on hämähäkkiverkkoruttujen saapuminen, pitkään se hyaluroni kurissa ne pitikin, mutta nyt kollageeni pettää. Jännää seurata omaa rapistumistaan, onneksi se ei tapahdu päivässä, tähän kerkeää tottua.
Eilen työpäivän päälle läksimme aika ex tempore syömään kollegoiden kanssa. Tiiminvetäjämme oli varannut pöydän Woolshedistä. Olipas se mukavan oloinen paikka - ja täynnä. Jos ei pöytävarausta olisi ollut, tuskin olisimme niin mukavasti istuskelleet. Tai niin pitkään, läksimme vasta vähän ennen yhdeksää pois. Mutta oli vatsa täynnä, söin avocado-pekoni-pihviburgerin. Olisin tahtonut maistaa Woolshed Premium siideriä, mutta sitä ei kuulemma ollut, maistelin sitten Bath Ales Bounders siideriä. Ei mikään tajuntaa räjäyttävä kokemus, hyvä perussiideri kuitenkin. Punkkua upposi lasillinen purkerin kanssa.
Kyllä hyvä hampurilainen aina huonon hakkaa, tuli todettua. En kovin monta kertaa ole premium-hampurilaista syönytkään, kiitos ketjuräkälöiden ei arvostukseni evästä kohtaan kovin korkealle ole noussutkaan. Woolshedissä voisin kyllä käydä toistekin, siellä on muun muassa sellainen pulled lamb hampurilainen listalla, joka huutaa minulle. Ja pari siideriäkin jäi maistamatta. Baaritiskin takana työskentelevät kundit olivat ihan asiallisia tyyppejä, mutta se tsubu oli epäkohtelias. Ei tainnut pitää vanhoista täti-ihmisistä. Palvelua muuten sai vain englanniksi.
Kollegoiden kanssa oli ihan kiva istuskella, mutta tajusin taas, miten olemme eri puusta veistettyjä. Yleensä en takerru tuohon ajatukseen, mutta nyt se vaan jotenkin jäi päällimmäiseksi pääparkaan. Olisi tehnyt mieli lähteä kotiin ja olla hiljaa. Yksin. Minä kuitenkin kaikesta sosiaalisuudestani huolimatta olen introvertti. Mutta ehkäpä tänään pyykinpesu rauhoittaa.
Parina yönä olen nukkunut. Se on auttanut kovin toipumaan viikonlopusta. Onneksi ensi vknloppuna ei samanlaista rumuamista ole tiedossa, minun pitäisi pikkuhiljaa ryhtyä oikeasti hiljentämään tahtia. Vai tippuisiko sitten vaan lennosta ja kerralla? Naamasta ainakin näkee elämän jäljet. Tämän vuoden uutuutena on hämähäkkiverkkoruttujen saapuminen, pitkään se hyaluroni kurissa ne pitikin, mutta nyt kollageeni pettää. Jännää seurata omaa rapistumistaan, onneksi se ei tapahdu päivässä, tähän kerkeää tottua.
Eilen työpäivän päälle läksimme aika ex tempore syömään kollegoiden kanssa. Tiiminvetäjämme oli varannut pöydän Woolshedistä. Olipas se mukavan oloinen paikka - ja täynnä. Jos ei pöytävarausta olisi ollut, tuskin olisimme niin mukavasti istuskelleet. Tai niin pitkään, läksimme vasta vähän ennen yhdeksää pois. Mutta oli vatsa täynnä, söin avocado-pekoni-pihviburgerin. Olisin tahtonut maistaa Woolshed Premium siideriä, mutta sitä ei kuulemma ollut, maistelin sitten Bath Ales Bounders siideriä. Ei mikään tajuntaa räjäyttävä kokemus, hyvä perussiideri kuitenkin. Punkkua upposi lasillinen purkerin kanssa.
Kyllä hyvä hampurilainen aina huonon hakkaa, tuli todettua. En kovin monta kertaa ole premium-hampurilaista syönytkään, kiitos ketjuräkälöiden ei arvostukseni evästä kohtaan kovin korkealle ole noussutkaan. Woolshedissä voisin kyllä käydä toistekin, siellä on muun muassa sellainen pulled lamb hampurilainen listalla, joka huutaa minulle. Ja pari siideriäkin jäi maistamatta. Baaritiskin takana työskentelevät kundit olivat ihan asiallisia tyyppejä, mutta se tsubu oli epäkohtelias. Ei tainnut pitää vanhoista täti-ihmisistä. Palvelua muuten sai vain englanniksi.
Kollegoiden kanssa oli ihan kiva istuskella, mutta tajusin taas, miten olemme eri puusta veistettyjä. Yleensä en takerru tuohon ajatukseen, mutta nyt se vaan jotenkin jäi päällimmäiseksi pääparkaan. Olisi tehnyt mieli lähteä kotiin ja olla hiljaa. Yksin. Minä kuitenkin kaikesta sosiaalisuudestani huolimatta olen introvertti. Mutta ehkäpä tänään pyykinpesu rauhoittaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
