Kestämätöntä

Kun IM kipuilee omien asioidensa kanssa, ei minunkaan mieleni parhaimmillaan ole. Sitten kun törmään pieniinkin vastoinkäymisiin omassa elämässäni, meinaa puuro keittyä yli. Tänään apteekki taas yllätti minut henkisesti takaapäin. Sitä saatanan estrogeenigeeliä ei ole tarjolla minkäänlaista - ei koko Suomessa. Tai on jotain sellaista annospumppupullokamaa, josta KELA ei korvaa mitään. Itku meinasi tulla.

Minulla on nyt sitten viimeiselle lomapäivälleni aika gynekologille. Pillereihin kai tässä on pakko siirtyä, ettei käy muulle asujaimistolle heikosti, kun viihdevuodet iskevät täydellä voimalla. Muuten kyllä voin erinomaisesti, henkistä vaivaahan tästä ei ole ollut lain. Eikä limakalvoissakaan tunnu asiaankuuluvaa heikkoutta esiintyvän. En mie just nyt tahdo mummoksi muuttua, kun tuntuu, että elämä on vasta alkamassa.

Ottoveli kävi muutaman tunnin istumassa. En ole tajunnut (onneksi), miten huono hänen kuntonsa on ollut. Minähän olisin vaatinut vakuutusyhtiöltä matkarahat itään. Ei voi käsittää, miten ihminen invalidisoituu. Eikä loppua näy, ainakin puoli vuotta joudumme odottelemaan ihmettä. Sen ihmeen on syytä tapahtua. - Tein muuten taas tolkuttoman hyvää kasvisruokaa, papucurryn, kesäkurpitsavuokaa ja parsakaali-couscousia. Välillä ihmettelen itse itseäni, mistä noita reseptejä oikein putkahtelee?

Huomiselle olen suunnitellut pienimuotoisen soireen ystävän 40-vuotisjuhlien kunniaksi. Mutta koska ystävä käy silloin tällöin lueskelemassa asioita, en kerrokaan mitään. Hah, kuinka pidetään hullua jännityksessä?! Luvassa pitäisi kuitenkin olla letkeätä meininkiä koko rahan edestä. Samoin lauantaina, silloin on tiedossa musiikkia toisen ystävän kanssa. Kyllä minua hemmotellaan. Hemmottelen myös itse itseäni.

Tukka kasvaa ja juurikasvu näkyy. Suunnittelen matkaa Australiaan pikkukampaajani perässä. Ahistaa, mistä mie löydän sellaisen, johon voi luottaa? Vai lakkaanko leikkaamasta tukkaani ja annan sen hamputtua?

Hyvää, surkeata, hyvää, parempaa, parasta

Kiire on ollut. Olemme koittaneet saada kotiolosuhteita kuntoon, koska nyt IM asuu luonani virallisesti. Se ei nytkään ole vielä helppoa, tavaraa on liikaa, molemmat ahdistumme vuoron perään. Huutoa kotiresidenssimme on riittänyt. Mutta tämän kanssa on pakko elää ja toivoa, että joskus lähitulevaisuudessa saamme suuremman kodin. Mielellään ainakin 70 neliömetriä, IM tahtoisi enemmäkin. Juuri mitään hänen tavaroitaan ei ole saatu tuotua tänne, eikä saadakaan, mikäli minusta on kiinni, en tahto tuupata pilttuuta niin täyteen, että jää vain kapeat kävelyraitit.

Matkustimme tällä kertaa junalla Pohjoisempaan Suomeen lauantaina. Liput olivat 50 senttiä kalliimmat kuin Onnibussin piletit. Voitte vain kuvitella, miten paljon enemmän junassa on elintilaa jättiläisille. Sitä paitsi juna on tunnin nopeampi. IM pelasi Älypäätä, minä luin. Välillä pussailimme ja olimme ällöttävän onnellisia. Perillä olisin halunnut viedä IM:n syömään ulos, mutta hänellä on nyt sellainen "säästän kaikessa, missä voin"-kohtaus. Ihan hyvä niin, tein sitten kanapastan äiteen luona. Keittiössä siellä vielä jotain on, mutta huonekalut olivat jo lähes kaikki kadonneet.

Sunnuntaina nuorempi pikkuveljeni vaimoineen tulivat hakemaan meitä puolen päivän punttuussa. Olimme ajoissa liikkeellä, kerkesimme ennen uurnanlaskua käydä haukkaamassa palaset kahveineen. Aamulla ei juuri kummallekaan eväs maistu, mutta jos ei oikeaan aikaan natustettavaa löydy, tapamme molemmat taloissa ja puutarhoissa. Hyvä, siten ymmärtää toista. Tapasimme vanhemman pikkuveljeni perheineen samaisella huoltoasemalla, meillä on aika sama kaiku askelten. Hautausmaan parkkipaikalla odotti loppu saattoväki. Meitä ei paljon ollut, perheen lisäksi kaksi serkkuani perheineen, toinen heistä oli pappi,

Pikkuveli ehdotti, että kantaisin äidin hautaan. Hän kantoi isämme, ja tahtoi, että jompikumpi meistä kahdesta, nuorin meistä tai minä, tekisi tämän, ettei hänen tarvitsisi tehdä sitä toistamiseen. Tietysti suostuin, vaikken ollut siihen valmistautunutkaan. Äiti tuntui kovin kevyeltä. Siinä vaiheessa kun nuorin totesi, että oli oikeus ja kohtuus, että minä kantaisin äidin viimeisellä matkallaan, kun hän oli kantanut minua ensimmäiselläni ja aivan ensimmäisenä meistä, alkoi vesi valua silmistä. Olihan siinä sen verran vahvaa allegoriaa. vesisadetta riitti aina niin pitkään, kun laskin äitini tuhkauurnan hänen lopulliselle leposijalleen, eivät nimittäin kädet riittäneet enää niistämiseen tai silmien kuivaamiseen. Olen kova täti liikuttumaan, toisaalta mietin koko ajan, että olen teennäinen näyttelijä naurettavassa roolissa. Suren elämätöntä elämää.

Uurnanlaskun jälkeen kuljimme läpi kaikki sukulaiset. Niitä kylmällä pohjoiskarjalalaisen pikkukaupungin hautausmaalla riittää. Kerroimme toisillemme tarinoita edesmenneistä, kävimme sen jälkeen vielä juomassa toppakahvit, ennen kuin hyvässä järjestyksessä matkustimme takaisin äidin viimeiselle kotipaikkakunnalle.

Sovimme menevämme syömään rennosti perheen kesken, kun vaatteet oli vaihdettu. Hauskaa oli. Leppoisaa haastelua, huulenheittoa, hyvää ruokaa, erinomaista palvelua. Veljet perheineen tutustuvat paremmin IM:een. Tuntuu, että hyväksyntä on molemminpuolista. Tämä on tietenkin minun tulkintaani, IM toki on kertonut ihastuksestaan heihin, tuntee saavansa jopa veljiä puolison lisäksi. Viehättävä ajatus, tulkintani mukaan he ihan aidosti tulevat toimeen keskenään. Se nyt kuitenkin olisi tarkoitus, kun tälle tielle olemme lähteneet.

Maanantaiaamuna kantelimme kyytiin nojatuolin, sohvan ja pesukoneen. Pikkuveli lähti kuskiksi, poikkesimme nakkaamassa äidin alusvaatteet, kylpytakit ja yöpuvut kaatopaikalle, muu vaate menee kiertoon. Rauhallisesti haastellen ajelimme takaisin pääkaupunkiseudulle. Sillä välin kun IM ja veliseni veivät vanhat kiertoon, tein ruuat ja siivosin. Ottoveli oli käynyt pari yötä, mutta kertoi, ettei kunto ole niin vahva, että hän pysyisi sohvalla makailemaan. Pelottaa hänen puolestaan, toivottavasti kaikki menee hyvin. Huomenna onneksi näen häntä, että voin todeta kuntonsa henkilökohtaisesti.

Onneksi lomaa on vielä jäljellä. On tässä ollut kaikenlaista, paljon väsyttää. Päällimmäisenä kuitenkin on sellainen ihmeellinen täyttymyksen tunne. Silti vähän pelkään, mutta riski on nyt vaan pakko ottaa. Syteen tai saveen - ja minä pahalainen sanon, että katolleen menee kuitenkin, mutta näillä mennään. Sydän sanoo niin.

Unessa

Muistin yks'kaks' uneni. Tunsin, kun minua ammuttiin. Katsoin veriläiskän leviävän rinnassani, tiesin elämän sammuvan. Vaikkei sattunutkaan, pelotti. Ei kuolemaa pitäisi pelätä, jos ei koske. Enkä minä sitä oikeasti pelkääkään, en vaan vielä tahtoisi elämän loppuvan. Oon nyt niin plajon kaikenlaista hyvää aivan näppien ulottuvilla, jos on jo näpeissäkin.

IM:n pari huonompaa päivää ovat vaikuttaneet minunkin mielialaani. Tänään mietin jo hetken, että kuherruskuukautemme oli lyhyt. Se ei pidä paikkaansa, tuskin se loppuu koskaan. Meillä vaan on pieni tauko ennen seuraavaa lentoa. Uskon meihin, luotan siihen, mitä meillä on, niin kuin pitääkin, jos aiomme tästä jotain tehdä.

Hetkellisesti käyttäydyn kuin joku 15-vuotias primadonna. Johtuneko siitä, etten koskaan saanut olla sellainen? Piti aina olla liian järkevä ja huomaamaton. En mie sellainen enää osaa olla, ampukoot vaikka. En välitä.

Luottamusta liikkeellä

Ihanaa olla kotona! Kolmas lomapäivä on alkamassa. Nautin aikataulujen puuttumisesta ja haahuilusta. Nautin juttelemisesta, asioiden tekemisestä yhdessä, tontin kartoittamisesta. Olen tolkuttoman onnellinen jokaisesta normaalista kotihetkestä.

Hautajaiset sujuivat mallikkaasti. Äiti oli pidetty ihminen, kukaan ei liioitellut eikä kertonut mustaa valkoiseksi. Ei tarvinnut. Hän oli hyväntahtoinen ja vieraanvarainen ihminen, ujo ja arka tosin. Äidin elossaolevat sisaret olivat kaikki neljä paikalla, heitä selvisi aikuisikään yhdeksän. Kaksi kuoli vauvana. Serkkuja oli läsnä lauma, luvassa on kuulemma serkkutapaaminen myöhemmin syksyllä. Saattoväkeen kuului myös isän puolen sukua, äidin ystäviä ja vanhoja työkavereita.

Tilaisuus meni samalla kaavalla kuin isän hautajaisetkin. Pikkuveli oli varannut valkoiset suuret ruusut saattoväelle laskettavaksi arkulle. Mutsi vietiin odottamaan tuhkausta ja me siirryimme pitopöytään. Siinä vaiheessa oli jo nälkä, Onnibussissa aamutuimaan vedetty sämpylä ei paljon lohduttanut. Juuri ennen siunaustilaisuutta meinasi käämi palaa, onneksi IM oli strategisesti hiljaa. Jälleen kerran hän ymmärsi, mitä tehdä. Ääneni petti useasti adresseja lukiessa, niin tiesin tapahtuvan. Sen sijaan veljen vaimon soittama "Äideistä parhain" sai minut vain vaivautumaan. Kukin tyylillään kuitenkin.

Hautajaisten jälkeen kävimme baarissa yksillä, silmät olivat kipeät. Menimme hotelliin ja silpaisimme kovat kaulasta. Pari pulloa kuohuviiniä, iltaruoka Ehta-ravintolassa (mielettömän maukas haukiburgeri!) ja unille.

Aamupalan jälkeen elbasimme hetken, ennen kuin siirryimme äidin luokse. Sieltä pikkuveljen ja vaimonsa kanssa torille ja sen jälkeen katsastamaan heidän uusi kotinsa. Kaunis kotoisa asuntohan se oli, rivitalo, ettei aivan kulttuurishokki tullut omakotitalon jälkeen. Illanistujaiset pidimme toisen veljeni ja vaimonsa luona. Puitteet ovat komeat. Keskustelu oli vilkasta, mukavaa katsoa suvun tutustuvan IM:een ja hyväksyvän hänet. Saa samalla pari veljeä, kun minun kanssani ryhtyi tekemisiin. Mutta se konjakin latkiminen oli liikaa, humalaanhan siitä tuli.

Kaikki kostautui kotimatkalla, dejavu-ilmiö isän hautajaisten jälkeen. Kaamea kankkunen ja Onnibussin onnettomat tilat, ei varmaan tarvitse sanoa enempää. Olimme molemmat kärttyisiä, vaikka kotiin pääsimmekin. Onneksi ruoka parantaa olon. Ja pienimuotoinen liikunta.

Olen onnellinen. Ihmeellinen olo. Epätodellinen.

Matkalla pohjoiseen

Terveisiä Onnibussista. Mielipiteeni matkustusmuodosta ei ole muuttunut; liian vähän tilaa, kahvia pitää roudata mukanaan, mutta hinta on kohdallaan. Ja pääsemme perille oikeaan aikaan, vaikka käymmekin vaihtamassa bussia Jyväskylässä.

Onneksi olin kaukaa viisas, pakkasin tavaramme eilen. Saunan jälkeen oli mukavan rento ja leppoisa olo. Kumpikaan meistä ei nimittäin ole aamuihmisiä, nytkin meinasi sota syttyä kenkälankin takia. (Tekisi mieli jupeltaa, että minä kyllä olen oikeassa, mutta toisaalta minun ei pidä turhaan korottaa ääntäni.)

En vielä tajua, mitä tänään tapahtuu. Bussiaikatauluakin olin laittamassa äiteelle tiedoksi, eipä sitten tarvinnutkaan, muistin. Ensimmäinen muistutus tuli jo naisten viikolla nimipäivänäni, ei tullut enää onnittelutekstaria äidiltä. Vaikka emme tulleetkaan kovin hyvin toimeen emmekä olleet läheisiä (kiitos minun), suren häntä tavallani. Olihan hän kuitenkin minun ainoa äitini. Ja nyt se on sen pituinen se.

Ihmemies on ihana, kun läksi mukaan tueksi ja turvaksi. Luottamus kasvaa pikkuhiljaa. Hyvä tästä vielä tulee, kun vaan olemme rehellisiä ja jaksamme puhua asioista. Suvun kanssa voi kyllä vielä tulla vaikeitakin hetkiä - ihan ilman hautajaisiakin.

Kaaos ja sekasorto all night long

Eilen osoittautui kynä miekkaa mahtavammaksi. Kuivamustekynä päätti päivänsä rintamuksilleni juuri, kun nakotin vessassa, katastrofihan siitä seurasi. Väriä löytyy vielä seuraavana päivänä mm. käsivarsista, reisistä sekä rinnoista. Lempityöpaita kuoli värjäytymäkuoleman. Työpaikan vessan kaakelilattian sain puhtaaksi, ovea sekä käsienpesuallasta en.

 

Tuhersin itkua koittaessani puhdistaa paitaa ja käsiäni siihen kuntoon, että ilkesin kotiin lähteä. Sitten annoin periksi ja päätin, että kotiin lähden, olin minkä näköinen olin. Kiukustutti ja surutti. En ole aivan oma itseni tällä hetkellä. Kamelin selkä tuntuu olevan aika lähellä ratkeamista. Onneksi IM oli kotona, hänen syliinsä painuin suoraan vollottamaan niin, että räkä tursusi. Olen sullonut alitajuntaani niin paljon tavaraa, että se alkaa valua yli väkisten. Tarvitsen lomani, että kerkeän käsitellä asiat.

 

Nyt on väliaikaisesti tuuli tyyntynyt. Suhteellisen pitkät ja levolliset unet auttoivat. Jaksan taas järjestää, pitäisi tuossa yksi syntymäpäiväpakettikin saada loppuun saakka rakenneltua. Sen lisäksi pitää kerätä hautajaisvaatteet, siivota, että Ottoveli voi majoittua välietappiin ennen siirtymistä omalle puolelleen Suomea. Voimat ovat hänelläkin vähissä, edessä pitkä kuntoutumisjakso. Onneksi lääkitys toimii!

 

Minun pitäisi varmaan hakea jotain muutakin päälääkitystä. Ehkä seuraan tilannetta muutaman viikon. Onneksi ei alkoholia ole tarkoitus nauttia, ylikierroksia on muutenkin tarjolla.

 

Sippi, naatti, unimurmeli

Elokuu alkaa reporankasena. Onneton katsoin eilen telkkarista Vera Stanhope uusinnan. Olin ilmeisesti lähtenyt baariin edellisellä kerralla, kun loppua en muistanut laisinkaan, vaikka kehua retostinkin aluksi nähneeni jakson. IM tutki jotain musiikkisoftaa, teki alustavia pohjia yhteen biisiin. Meillä oli siis tolkuttoman tavallinen ja normaali sunnuntai-ilta. Sellaisia iltamme kyllä ovat olleet viime aikoina muutenkin. Aivan toista kuin pari kuukautta sitten, välillä on vaikea muistaa saman miehen kanssa pyörivänsä.

Töissä pyörittelen vähiä töitäni enkä meinaa saada niitäkään tehtyä. Kehtuuttaa. Mutta aion puhdistaa pöytäni – henkisesti meinaan – fyysisestihän meillä ei pöydille jää mitään. Kahvi on menettänyt vaikutuksensa, ajatukset askartelevat tulevassa vapaassa. Siitäkään ei mitään varsinaista lomaa ole tulossa, mutta jos nyt saisin edes jotain muuta ajateltavaa siihen saakka, että pääsen taas takaisin työpaikalle irtisanottavaksi tai uudelleenkoulutettavaksi. Mikä nyt sitten kohtalo lienekään; kieltämättä sylettää, kun ajatus siitä päässä käy.

Tämän päivän tärkein oli työturvallisuuskurssi, joka olisi pitänyt tehdä jo maaliskuun loppuun mennessä. Parempi kai kuitenkin myöhään kuin ei ikinä. Jotkut työtehtävät jäävät väkistenkin vähemmälle huomiolle. ei vaan kerkeä. Paitsi että nyt kun työtä on enää erittäin vähän jäljellä, niiden vähienkin tekeminen tökkii ja hidastuu. Ei huvita/ kiinnosta. Ei kyllä oikein kiinnosta mikään muukaan, mikä mahtaa olla vikana? Vähän ehkä pelottaa tulevat hautajaisetkin. Suru on jäänyt taka-alalle, mutta kyllä se sieltä vielä löytyy.