Oma vika, pikkusika

Voi helkkarin kuustoista, että olin sitten poiss perjantain. Juu, oli kivaa, mutta pirhana sentäs, että olen tyhmä, kun nyt saan sitten kärsiä vapaan viettämisestä. Voi minua idioottia, koko osasto on taas sekaisin. Ovat taas selkäni takana menneet tekemään muutoksia ja muutosten muutoksia. Aaaaarrrrrggggghhh!

Hermothan tässä menevät, vaikka eilen olin niin zen, kun pääsin käpöttelemään metsikössä useamman tunnin. Jotenkin harmittaa, että sienestys on nykyään niin in, metsässä pyörii paljon enemmän sakkia kuin vielä muutama vuosi sitten. Kun sakkia on enemmän, löytöjä on vähemmän. Paloheinään ei kovin paljon syömätöntä sientä jää, sen verran tarkkaan taidamme me autottomat sen koluta.

Jos auto olisi, nyt kannattaisi mennä vähän kauemmas. Sieniä nimittäin tuntuu olevan, ne ovat todella hyväkuntoisia ja lajeja on runsaasti. Mekin löysimme muutaman tatin lisäksi orakkaita, suppilovahveroita, kantarelleja ja haperoita. Ja rouskuja, niistä tein pienen suolasienipurkillisen odottelemaan joulua. Tatit pilkoin kuivumaan, muut menivät pannun kautta pakkaseen sekosienipussukkana.

Viimeinen uni aamulla kertoi yhdestä entisestä poikaystävästä, joka oli sellainen kiva. Unikin oli kiva, mutta alitajuntani on tainnut jumittua pahemman kerran aikaan, kun hauskaa ja tapahtumia riitti. Mukavaa toki on nykyään, mutta ei sellaista riemua, joka edistäisi parinmuodostusta. Tunnen suurta umpeenkasvamisen tuskaa, saa nähdä, koska siihen turtuu ja lakkaa ajattelemasta. Vai onko se minulla jotenkin vinosti geeneihin kirjoitettu, että tahtoisi pariintua? Ei se nimittäin tällä kokemuksella aivan terveeltä toiminnalta vaikuta. Luulisi jo minunkin oppineen.