Matkakuumetta

Eilen kun seurasin David Suchetin matkaa Idän pikajunassa, niin tuli suunnaton hinkukohtaus (mina kans, mina kans!). Kun ohjelma eteni, kävi ilmi, että yksittäinen nainen saattaisi tuntea olonsa todella yksinäiseksi junassa, joka on täynnä haamatkallaan olevia pareja. Mutta ehkäpä joskus jonkun ystävän kanssa, sitä en edes uskalla ajatella, että seuralainen olisi joku significant other. Se voisi olla hieno tavoite vaikkapa 50-vuotisjuhlamatkaksi, toinen yhtä hieno tavoite olisi matka Uusi-Seelantiin.

Sinne missä pippuri kasvaa tekisi mieleni kyllä häipyä muutenkin, äitini on taas ahdistellut minua aivan liian paljon. Hänen on kovin vaikeata ymmärtää, etten oikeastaan pidä hänestä ja siksi en tahdo edes kovin usein olla tekemisissä hänen tai isäni kanssa. En minä heitä vihaa, mutta saan henkisen kutinan, joka ei nykyään edes alkoholilla tahdo lähteä pois. Minä vain tahtoisin heidän jättävän minut rauhaan! Mutta mitenkäs hän sen voisi ymmärrää, kun en sitä hänelle kohteliaisuussyistä sano?

Jotenkin surkeata, että joudun pilaamaan jokaisen lomani viettämällä muutaman päivän vanhempieni kanssa. Toisaalta kun yritän tolkuttaa itselleni, että he ovat vanhoja ihmisiä, jotka loukkaantuvat herkästi, eivät elä enää pitkään ja blaablaablaa, niiin pakotan itseni olemaan pureskelematta heitä kappaleiksi niin kuin mieleni tekisi. Kyllä kuulkaas olisi psykiatrilla töitä!

Toisaalta kun vierailuun yhdistää myös mukavia elementtejä niin kuin ystäviensä tapaamista, se aina hivenen helpottaa tuskaa. Ystävät ovat nimittäin kivoja ja tarpeellisia ihmisen elämässä. Se on tainnut käydä tosin jo selväksi tässä viime aikaisten kohkaamisteni perusteella. Mutta kun niin se vain on, olen ollut nuoresta saakka kova tyttö luomaan ns omaa perhettä itselleni, siihen sisällytän mukavia ja kivoja sekä kannustavia ihmisiä, koska biologiselta perheeltä en kannustusta ole saanut.