Voi minun päätäni

Lauantainen evästyshetki oli mukava pikkutapaaminen. Ystävä vuosien takaa esitteli puolisonsa ja kutsui vielä mukaan veljensäkin, jonka olen jo aikaisemminkin tavannut. Osallistujia piti olla useampia, mutta niinhän siinä tuntuu aina nykyään käyvän, kaikki eivät millään pääse kaikkialle. Nepalilainen ruoka maistui muillekin kuin vain minulle, se on niin mietoa, ettei herätä ihmisissä ahdistusta.

Ruokailun päälle menin suoraan kotiin kulkematta yhdenkään ylimääräisen rastin kautta. Olin jotenkin ääriväsynyt. Makasin sohvalla ja tuijotin televisiota. Päätä alkoi särkeä. Sunnuntaina sama meno jatkui. Makasin sohvalla ja sängyssä. Mietin, että parvekkeelle pitäisi mennä hankaamaan seiniä, mutta en pystynyt. Päätin unohtaa koko parvekkeen vähäksi aikaa. Luin Dean Koonzin Luostarin kirouksen, Odd Thomas-kirjat ovat jotenkin ihania, vaikka kauhua ovatkin. Tilasin muuten lisää kirjojakin, minun on pakko lopettaa pakkomielteeni, kun kirjahyllystä loppuu tila. Muutenkin pitäisi suosia kirjastoa!

Sitten ahdistuin ajatuksesta, että vanhempani ovat tulossa. Piilotin kaikki tyhjät siideripullot ja mietin, pitääkö täydet viinipullotkin jemmata jonnekin telineestään. En nimittäin kestä aa-kerholais-isäni piilovittuilua siitä, miten paljon juon. Mielestäni alkoholin käyttöni tällä hetkellä on kuitenkin ihan normaalitasoista ja toisaalta sekin on aivan minun oma asiani. Kolmanneksi kun minulle riittävästi kuittaillaan, saan erittäin lapsellisen kohtauksen, jonka ansiosta saatan joutua vielä tänä iltana vierailun päätyttyä kamalaan humalaan. Tuskinpa, mutta niinkin on tapahtunut.

Päätä särkee edelleen. Tekisi mieli mennä pöydän alle ja sulkea silmänsä. Mutta sen sijaan haen kupin kahvia ja toivon, että tämä päivä olisi jo ohi.