Kuulin mutkan kautta ex-anoppini menehtyneen onnettomuuden seurauksena. Onhan se kamalaa, että ihminen kuolee, mutta kun miettii, millainen riivinrauta hän oli, en osaa kovin suurta surua tuntea. Minuakin täti nimittäin itketti pariin kertaan. Ja vaikkei siihen toisaalta paljon vaaditakaan, en koskaan tuntenut hänen seurassaan oloani turvalliseksi. Koko ajan piti pitää varansa, koska hänellä oli jännittävä tapa suuttuessaan piikittää tietämillään asioilla.
Tuli siinä samalla puheeksi ex-puolisokin. Hän on suuri lapsi, ja niin kuin lapset, ei oikein ole vastuussa teoistaan. Monet pitävät häntä narsistina, mutta sitä hän ei ole, narsisti osaa manipuloida, hän ei. Enemmänkin hän on sellainen 4-5-vuotias uhmaikäinen lapsi, joka kiukuttelee, lyö ja loukkaa, jos ei saa tahtoaan läpi. Vaaralliseksi hänet tekee suuri koko, tietty arvaamattomuus ja voimien määrä. Äitinsä poika monessakin mielessä, pikku prinssi.
Huhhuh, rasittaa pelkkä ajatuskin. Onneksi se osa elämää on takana. Pitäisi vaan yrittää uskoa, etteivät kaikki sellaisia ole, ja että kannattaisi antaa ihmisille tilaisuus. Koska jos en laske suojaustani, en koskaan tapaakaan ketään kivaakaan. Pitäisi ryhtyä miettimään mille nettideittipalstalle sitä ilmoituksensa vääntäisi ja mitä siinä sanoisi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Tää salettiin kuulostaa tyhmältä, mutta mä uskoisin ymmärtäväni sen tunteen kun ei tunne ikävää vaikka joku poistuu maallisesta elämästä. Mun mielesta se ON sallittua! Joskus jonkun pois meno saattaa olla jopa...ääh...no, olla tavallaan helpotus. Tsemppiä!
Kun ei kaikista ihmisistä voi pitää, se vain on taivahan tosi.
Minä aikani näitä asioita käyn läpi ja jonain päivänä olen käsitellyt ne. Onneksi elämässä on paljon muutakin pohdittavaa, mukavampia asioita.
Lähetä kommentti