Eksistentialistisen kriisin kourissa

Vistottaa kirjoittaminen. Minulla mitään sanottavaa ole, toistan vain itseäni, jurnotan mielessäni, lykkään kirjoittamista ja asiat vanhenevat. Vaikka uusia tulee tilalle, silti kiukustuttaa. Pitää varmaan jossain välissä pitää tauko itsensä ajatuksista, jos vain kykenen. Pidennetty viikonloppu ei tuonut kaipaamaani lepoa ja rauhaa, kiivastahtinen Tallinna-päivä, sitten treffit ystävättären kanssa, joka niin mukavaa kuin olikin, ei puolikuntoisena ollut paras mahdollinen hetki.


Loppuviikonlopun taistelin sahaavan pikkukuumeen ja räkätaudin kanssa, sunnuntai-iltana vasta tohti lakanat vaihtaa. Ei siivoamista, ei kukkamultia, ei puhtaita ikkunoita, ei pestyä parveketta. Pyykit kuitenkin pesin, kun pakko oli, että sai puhtaita aluvaatteita päällensä. Vaatekaapin rätit inhottavat, takit ovat aivan peeseestä, toiset liian kuumia ja toiset liian kylmiä. Olen liian paksu, huonokuntoinen, tukka ei asetu, silmälasit kalvavat, kynnet lohkeilevat, kantapäät ovat rasvaamatta. Eikä sitä nettitreffi-ilmoitustakaan ole minnekään ilmestynyt.


Jos tässä nyt jotain hyvää hakemalla hakee, niin se hyvä tapahtui Ateneumissa. Ei Arjen sankarit näyttelyssä, vaan kolmoskerroksen kokoelmanäyttelyssä. Mieletön kokemus nähdä niin paljon Suomen historiaan liittyviä tauluja yhdellä kertaa; haavoittunut enkeli, pyykkärit, taistelevat metsot, Scherfbeckin kummitusomakuvat, sairastava kääpiö, useat isot Järnefeltit, Gallen-Kallelat, Haloset! Loppuvaiheessa vaan pää pyöri kuin väkkärä, lapsi oli hermostua ja syömään tuli kiire. Mikä kokemus! Ateneumiin on mentävä pian uudelleen!


Ai niin, lauantainen ruoka oli hyvää (pizzaa Virgin Oilissa). Seurasta puhumattakaan. Mutta silti jurnottaa, eikä kukaan ole tehnyt töitäni ja kiire on ja kaikkea!