Vain kotka lentää aurinkoon – tai haukka

Kun vielä huomenna jaksan herätä, saan viettää seuraavat neljä päivää poissa toimistosta. Pidän kolme talvilomapäivääni, loput kolme lankeavat sitten ennen päästäistä. Ärsyttävää, kun pomoni ei pidä kokonaista lomaviikkoa, se ei onnistu minultakaan. En mie nyt niin korvaamaton ole, mutta kun muut ammatinharjoittajat vähän pelkäävät esihenkilöäni, niin ryhtyvät hyperventiloimaan, jos pyydän tuurausta. (Kesällä heidän on pakko suostua.)

Katson kieroon, kompastelen ja teen harha-askeleita. Minulla on uudet lasit uusilla vahvuuksilla päässäni ja maailma on vino. Kunhan vain en portaissa tipahda, niin kyllä tämä muuten sujuu. Muutaman päivän päästä muistakaan vanhoja pitäneensä. Ette muuten arvaa miten muutaman diopterin kymmenesosan muutos voi tehdä eron näkökykyyn. Nyt näen kauas kuin vettä vain, vai pitäisikö sanoa haukka, sen sijaan jos lähelle pitää tiirata, silmälasit on ehdottomasti otettava pois, sen verran on ikänäkö iskenyt minuunkin. Onneksi likinäköinen ei tarvitse aivan heti moniteholaseja.

Muistin onnitella kälyäni syntymäpäivän johdosta. Enää ei tule kortteja lähetettyä, nytkin naputtelin onnittelut puhelimella. Pääasia kai on, että jotenkin edes muistaa, onneksi on kalenteri ja muistutukset! Veljilläni on ollut hyvä maku puolisoita valitessaan, valitettavasti minä olen pitänyt huolen siitä toisesta puolesta. Viime yönä taas näin unta ex-puolisostani, onneksi en unessakaan enää ollut naimisissa, mutta en päässyt hänestä eroon. Voi minun alitajuntaani, pitääkö se muistuttaa aina niistä pahoista puolista, muistuttaisi välillä hyvistäkin!

Korvan takana kalvaa joku. Se on se uusi sanka. En kyllä jaksa lähteä optikolle saakka, taidan varovaisesti taivutella itse, kunhan kotiin pääsen. Kun slimät ovat eriparia, nenä ylikasvuinen finni keskellä naamaa ja korvat lähellä pärstää, on optikko yleensä ongelmissa yrittäessään asettaa laseja istumaan oikeaan kohtaan. Itse joutuu tekemään hienosäädön.