Tilusten mittailua

Minulle sattui töissä kokouksessa pieni vesionnettomuus. Kaadoin kokouksen lopuksi kannettavan vieressä olleen vesilasin kumoon. Osa vedestä päätyi näppäimistön päälle. Toimin yllättävän nopeasti itse aiheutetuissa ongelmatilanteissa, mutta kaikkea en minäkään pysty ehjäkorjaamaan. Nyt kannettavan näppäimistössä nuoli alaspäin ja nuoli oikealle eivät pelitä. Toivottavasti saan ne toimimaan, muuten olen vielä kusi-nimisessä paikassa.

Kotiin läksin ajoissa, koska oli määrä käydä postissa. Sain tupaantuliaslahjan ilman vieraita, kaksi puuvillan ja pellavan sekoitusta olevaa laudeliinaa. Ihanat ja upeat! Kiitos sinne jonnekin pohjoisempaan Suomeen! Kiitos myös hauskoista viesteistä, joita löytyi useampiakin. Jopa mukana ollut kääpiön kuva oli aika söpö. Vaikka totuuden nimissä on myönnettävä, että mielestäni kaikki lapset ovat samannäköisiä kääpiövaiheessa, kunhan eivät ihan rutussa ole. Kyseinen yksilö ei ollut, kovin oli sileä. Etenkin minua nauratti virtahepo äiteensä kanssa –kortti, siinä oli sitä jotain! Pus!

Laudeliinat pestyina kuivumassa.

Maailman pienin ja ihanin sauna.

Illan käytin pyykkäämiseen ja tilusten mittailuun. En vieläkään ymmärrä, että asunto on kotini. On sellainen tunne, kun olisi vasta muuttanut pois jostain kimppakämpästä tai vanhempieni luota. Siinä sitten ihmettelee, että mitä tällä kaikella tilalla tekeekään. Vaikka toisaalta tiedän kyllä, että tilaa on aika rajallisesti. Etenkin parveketta laskeskelen taajaan. Minulla on ihan soiva parvekepöytä ja kokoelma tuoleja, joita ei parhaimmalla tahdollakaan voi sanoa mukaviksi. Tahtoisin uppoutua istuskeluun, mutta tahtoisin uppoutua niin, että pääsen myös pois tuolista tarvittaessa. Tarvitsen siis ainakin yhden tuolin. Todennäköisesti toisenkin vierasvaraksi. Tai sitten ulkona viihtyvän sohvan, sellaisen, jossa voisi jopa nukkua kesällä. Ja sitten jonkun Inno-tyypin tekemään kaiken ilmaiseksi... Mielipiteitä minulla kyllä riittää oman pilttuuni suhteen.

Tänään aion yrittää porailua. Veljeni jättivät minulle kaksi erilaista poraa, teriä, niitä tulppia (mitä ne nyt ovat? alzheimer, alzheimer, alan pikkuhiljaa ymmärtämään ätiiäni, joka ei muista suurinpiirtein mitään) ja muuta asiaan kuuluvaa tilpehööriä. Ajattelin raahata keittiönpöydän parvekkeelle, että pääsen käsiksi kattoon. Veikkaisin tarvitsevani verhoille neljä koloa ja viidennen kynttelikköä varten. Sille on vain laskettava fiksu paikka. En edelleenkään ymmärrä, miksi kaikkea ei voi saada heti ja saman tien. Ja miksi minun pitää ahkeroida näin paljon?

Päivän off topic on eilen loppunut Kamomillapiha Teemalta. Mary Wesleyn kirjan olen joko lukenut tai sitten olen nähnyt viisiosaisen sarjan joskus 90-luvulla. Mene tiedä, huudan edelleen dementiaa. Monta perjantaita meni sukkelaan ja riemuisasti sitä seuratessa, tosin viime perstai jäi väliin, mutta olen ollut ymmärtävinäni, etten saa katsoa Areenalta uusintoja kun minulla ei ole tv-lupaa. Korjatkaa, jos olen väärässä. Perhetarinat nyt ovat vain niin ihania, kun ei oikein itsellään perhettä ole. Ei ainakaan sellaista kiinteätä mallia. On se ihana, että ovat edes veljet ja ystävät! Pus toisen kerran!

Nyt rautakauppaan!