Karvaisen lapsen kummi

Kalle Päätalon kirjoissa etenkin vanhoilla naisilla olivat sivut kipeinä. Nyt on minullakin toinen sivu, oikeastaan takamuksen päältä lähtevä lihas, joka jatkuu ylöspäin sivulle. Ai ai. Onneksi on särkylääkkeitä, ei tuota muuten saisi paranemaan. Liikunnalla tietysti voisi estää moisia onnettomuuksia, mutta veikkaan, että sivuni revähti saunasta parvekkeelle juoksennellessa vähissä vaatteissa. Vanhuus ei tule yksin, vaan buranapaketti kainalossa. Vielä kun muistaisi Mobilatia tai Voltarenia tuoda mukanaan, niin saisi sitäkin kipeään kohtaan sivellä.

Minusta tulee kissan kummi. Reetta ja Ville hakivat Sir Winstonille pienen punaisen söpöläisen, morsion (paitsi ettei siitä nyt tiedäkään, onko hän tyttö vai poika), josta tulee Kirppu. Voi lutulutulutulutu! Mie en voi sille mitään, etteivät ihmisen lapset herätä minussa minkään valtakunnan lärpätysilmiötä, sen sijaan kissat, leopardit, ilvekset ja muut kissaeläimet kyllä. Joskus koiranpennutkin. Ja vähän puput, hiiret ja oravat. Mutta eivät ihmislapset, ne vain kuolaavat ja kakkaavat, rääkyvät ja niitä pitää kannella koko ajan. (Tämä johtuu siitä, kun 7 – 10-vuotiaana jouduin hoitamaan nuorempaa pikkuveljeäni. Taisin olla turhan nuori siihen kokemukseen. Silloin päätin, että minä en ikinä tule vastuussa moisista olennoista olemaan, ja se lupaus on pitänyt.)

Olenhan minä monellakin tapaa vajaa ihmisenä, mutta toisaalta aina olen miettinyt, ettei kaikkien ole tarkoitus tehdä lapsia. Sitä paitsi olen oman osani yhteiskunnallisesti tehnyt nuoriso-ohjastelemalla ja teen edelleen vapaaehtoistelemalla. Kasvattanut ja huolehtinut muiden kakaroista siinä vaiheessa, kun omat vanhemmat eivät heidän kanssaan ole välttämättä jaksaneet. Minusta ne ovat silloin ihania! Vähän niin kuin kissanpentuja, kokeilevat kynsiään ja hampaitaan, villiintyvät ja ovat vielä pehmoisia ja vähän karvaisiakin. Ainakin niillä on yleensä tukka päässä...