Maailma on täynnä vaihtoehtoja

Oloni voisin tulkita näin:

Minkälaiselle mutkalle taittaisin itseni? En ymmärrä, missä haavemaailmassa olen elellyt. Tänään on tilipäivä, vieläpä oikein ekstrasuperhypertilipäivä, lomarahatkin tulevat. Ja mitä hittiä? Käytin eilisillan laskemiseen ja totesin, että kaikkien menneiden huimausten, tupareiden, Ikea-retken, muutaman ekstrajutun, yhden tulevan sukujuhlan ja ihan tavallisten menojen jälkeen minulle jää muutama hassu ropo jemmaan. Voin todellakin unohtaa kaikki naurettavat varsinaiset kesälomasuunnitelmani. Itse asiassa voin unohtaa monta naurettavaa suunnitelmaa.

Miten tässä taas näin kävi? Miksi minä en vieläkään pääse tekemään mitään ekstrakivaa? Tai jos teen, niin taivas putoaa niskaani. Miksi aina kaikki vaan pitää tapahtua äärimmäisen pienellä budjetilla äärivaroen? Mitäs kävin pariin otteeseen baarissa, eilen söin ulkona ja tänään ajattelin leikkauttaa hiukseni? Miksi miksi miksi olen niin tyhmä, että joudun edelleen maksamaan jo kohta kolme vuotta sitten päättynyttä avioliittoa?

Tietysti siksi, että jos olisin ollut pidempään naimisissa, en olisi tässä edes kauhistelemassa, en elossa enkä maksamassa velkojani. Kukahan ne sitten olisi muuten joutunut maksamaan? Ei varmaan kukaan, kun ei omaisuuttakaan ollut ja velka on minun nimissäni.

Vielä vuoden kun jaksan, sitten helpottaa. On vain niin raskasta aina yrittää jaksaa. Meinaa kaatua psyyken lisäksi kaikki muukin jaksamislihaksisto. Meinaa tulla itku (ja tuleekin), sitten hyperventilaatio ja ryyppään itseni tärviöille-ilmiö. Ei aina jaksaisi etsiä lisäansioita loma-ajaksi, olisi kiva olla välillä lomalla. Ilmeisesti tämä oli taas kohtalon kosto, kun on kivaa ollut ja hauskaa pitänyt. Nyt katkeroittaa sekin, kun eilen kuuntelin kollegoiden ulkomaanretkisuunnitelmia, miksi kaikki muut, mutta minä en ikinä? Tai no ehkä vuoden päästä. Tai kahden. Sen takiahan minulle jää aina vähän, kun pyrin lyhentämään paskalainaani.

(Mitähän olisi tapahtunut, jos ei olisi lomarahoja? Sarkastiskyyninen pohdiskelu. Saako tulisia hiiliä tilata jostain? Joku voisi lastillisen veivata entisen puolisoni niskaan, joka todennäköisesti jo tuhlaa seuraavan idiootin tulevaisuutta. Jotkut sitä perkele osaavat. Minä en.)

Tai sitten voitte lukea asian tällä tavoin:

Miten ihana päivä! Sain lomarahani ja ihanaa, ihanaa, ihanaa, kaikkien pikkurilluttelujeni jälkeen (tupaantuliaiset, Ikean keikka, pari tarpeellista ja upeata rutiininkatkaisevaa baari-iltaa, eilinen ravintolaruokailu kollegoiden kanssa, tilaamani kesäkuplajuomat, tämänpäiväinen kampaajakeikka, tulevat sukujuhlat, lainanlyhennykset ja normielo) saan vielä nauttia lomallani pikkuluksuksesta. Ehkä varaa on matkalippuiluun jonnekin päin Suomea, ja jos en kovin riehaannu, saatan päästä nauttimaan elämästäni sielläkin. Eipä enää tarvitse lainarahalla rillutella, korkeintaan vähän vilautan luottokorttia (mutta hillitysti tietenkin, pitäähän sitä syksylläkin elää.)

Minua on varmaan siunattu, kun asiat kuitenkin kääntyvät parhaimmin päin. Enää vuosi vyönkiristelyä (eikä edes pahasti) ja saattaa olla, että passillenikin on käyttöä. Sen verran voi kehua itseään, että ainakin maksan laulujen lunnaat, vaikkei minun laulujani aina laulettukaan. Kampa-ja sinisimpukkarisottoa natustaessa oli hienoa kuunnella kollegoiden kesälomasuunnitelmia illalla, niistä saa kummasti virikkeitä sinne sitku-osastolle. Nyt voin toki kysäistä lisäansiomahdollisuuksia, kasvatella parvekekasveja, nauttia ihanasta puhtaasta rauhallisesta kodistani, upeista riemukkaista ystävistäni ja kenties tavata uusiakin. Hui hai, ei huolta, kaikki tuntuu kääntyvän parhaimmin päin.

Välillä sitä oikein siunaa itseään, että ymmärsi erota, vaikka se vielä aikansa kirpaiseekin. Saan kuitenkin hoidettua talouteni kuntoon, ystävät ovat palanneet, minulla on vihdoinkin koti, josta pidän paljon. Toki lainat pitää pois hoitaa, kauhistelen vaihtoehtoa, että olisin vielä ollut vuodenkin epätyydyttävässä liitossa, jossa minulle vielä loppupelissä kävi fyysesti ja psyykkisesti huonosti. Nyt on tilaa hengittää ja korjata itsensä. Ja talous – noh, ainahan on maksettava, eikös juu? Olihan siinä elämässä puolensa muistaakseni (vaikka minulla onkin vaikeuksia muistaa, mitä ne hyvät olivat, etenkin vastakkaisen sukupuolen kanssa).

Ehkä lomallani voin jälleen tutustua lähiympäristöön, korjailla pieniä kotipuutteita, tehdä hyvää herkkuruokaa, kutsua ystäviä kylään, sienestää, luontoretkeillä. Yksi asia, mistä olen ikuisesti entiselle puolisolleni kiitollinen, on, että hän opetti minua liikkumaan luonnossa. Hänen kanssaan ei koskaan ollut tylsää lähteä metsään, vaan se oli aina suuri seikkailu. Teimme eväät, sain luottaa, että hän toi meidät aina takaisin. Opin sienestämään, suunnistamaan ja tunnistamaan kasveja. Oli hänessä paljon hyvääkin, etenkin avioliittomme alkuaikoina, tuskinpa muuten olisin edes nainut häntä. Toivottavasti hänellä menee nyt paremmin, parasta olisi, jos hän olisi saanut lääkityksen oloaan korjaamaan.

***

Totuus, se minun totuuteni, on varmaan tuossa keskellä. En vaan aina jaksa olla posetiivi. Joskus rappaa, kouristaa sisuksia myöten, mutta sitten muistan, että elämä on hieno, yllättävän yksinkertainen ja ainutkertainen paikka. Jos en nauti siitä nyt, saattaisi joskus mummelina kaduttaa. Kaikki on ihan hyvin, ei nyt vaan välttämättä niin kuin asian joskus pienessä mielessäni mietin.

Se, mistä tinkimään joudun, on vain pientä maallista! Olen vapaa! Valitettavasti myös mammonasta...