Aamulla vetelin vaatteita niskaani, en jaksanut edes valoja sytyttää, kun ajattelin, että tänään ei vaatekerta vaihdu, vaikka miten katsoisivat työkaverit kieroon, että toista päivää se jo kulkee samassa paidassa ja housuissa. (Tyhmä amerikan systeemi muuten, aluvaatteet vaihdan päivittäin, mutta kun joka päivä käy suihkussa, niin eivät päällysvaatteet likaannu siisteissä toimistohommissa. Pyrin sitä kuitenkin noudattamaan, mene tiedä miksi. Laiskuuttani varmaan.) Onneksi vilkaisin vielä hampaidenpesun jälkeen peiliin, ja kappas, oikeassa sivussa vilkkui valkoinen lappu, paita oli nurinkurin.
Sitten kun töihin pääsin, niin ryhdyin ihmettelemään housujeni saumoja, että tuollaisetkos ne edestä olivatkin, kun siinähän piti olla taskut. Jep jep, taskut löytyivätkin takapuolelta. Onneksi housut olivat kuitenkin oikein päin, mutta väärä puoli edessä. Kyllä mie nauroin taas itselleni, että miten dementtiseksi sitä vielä pääsee, ennen kuin laskevat pois työelämästä. Sitten ehkä kun alan kulkea töissä ilman vaatteita, ottavat työhaluttomuuteni tosissaan.
Niin että onnea pitäisi nyt suorastaan sataa kaikista ovista ja ikkunoista; kun kerta olivat kaikki nutut nurinpäin, niin onnen on pakko olla oikeinpäin. Onnen satamisen voisi aloittaa vaikka vesisateesta, tämänaamuinen pikkuripsaus, jonka niskaani sain, kun kävelin bussipysäkille, ei kyllä vielä ollut sadetta nähnytkään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti