maanantai 26. toukokuuta 2014

Punanahka

Lauantaina oli roolipeliterapian paikka. Parin kuukauden tauon jälkeen pääsin muistelemaan, mitä yhdeksännen tason superihminen telepaatti/ entertainer -hahmoni voi. Olemme muutaman pelikerran ajan pyörineet jossain omituisessa avaruusaluksessa, jossa rinnakkaistodellisuudet kohtaavat aina, kun ponkaisemme jostain ovesta sisään. Meillä ei taida juuri olla toivoa ulospääsystä aivan heti, parempi jatkaa eteenpäin. Taistelujakin on seuraavalla kerralla luvassa, olin ymmärtävinäni pelinjohtajan vihjauksen.

Mutta kyllä hyvä ruoka on hyvää! Kuuden maissa iltasella grillasimme erilaisia makkaroita, maisiä, tomaattimozzarellapalleroita sekä halloumia. Tein salaatin varhaiskaalista, keltaisista luumutomaateista, punaisesta paprikasta, oliiveista, fetajuustosta sekä tsatsikista. Vähän niin kuin coleslaw, vaikkei se sitä ollut nähnytkään. Mutta sopi hyvin grillituotosten kanssa.

Yhdeksän maissa iltasella en enää jaksanut kotiini kävellä tai edes julkisilla matkustaa. Tilasin taksin, pesin naamani, simahdin jo ennen kymmentä. Ja nukuin yhden kokonaisen yön! Ihmeellinen tunne! Teki hyvää. Olin kiitollinen.

Sen verran lapsuus- ja nuoruusaika edelleen vaikuttavat mielikuvaani itsestäni, että en koe olevani mitenkään haluttu ystävä tai seuralainen, lapsena roolini oli nimittäin hylkiön. Niinpä minua joka kerta ihmetyttää, kun joku oikeasti hakeutuu seuraani ja tahtoo ystävystyä kanssani. Olen suorastaan naurettavan kiitollinen. Minusta se on edelleen ihmeellistä, että joku jaksaa kuunnella minua eikä puukota heti selkään tilaisuuden tullen.

Nyt kun kollegani, jonka kanssa aloitin kävelyharrastuksen, on pyrkinyt aivan vapaaehtoisesti laajentamaan ystävyyttämme myös muille elämän alueille, olen ollut suorastaan ihmeissäni. Hän muun muassa vapaaehtoisesti tarjoutui synttäreiden jälkeen suunnittelemalleni matkalle seuraksi, olisi valmis jopa säästämään sinne osan lomastaan. Että sen kun kerron minne tahdon mennä, hän tulee mielellään mukaan. Minä olin jo totuttautumassa ajatukseen, että yksinhän minä lähden, koska kukaan tuskin siihen aikaan vuodesta enää lomailee.

Sunnuntain vietimme kävelykerhon kanssa jaloillamme Hietsun kirppiksellä. Kollegalla on pahemmanlaatuinen hamstrausongelma, kallis maku sekä vaihteleva paino. Nyt hän vihdoin oli ottanut itseään niskasta kiinni ja kerännyt kaapeistaan useamman vuoden saaliin vaatteita, jotka eivät enää olleet pariin vuoteen mahtuneet päälle. Roudasimme kirppikselle ainakin seitsemän Iikkean kassillista erittäin hyväkuntoista tavaraa. Vaikka olimme paikalla kello hyvissä ajoin, emme kerenneet edes saada kuin puolet vaatteista esille, kun naislauma hyökkäsi kimppuumme. Kuhinaa kesti aina puolille päivin saakka. Sen jälkeen oli jäljellä edelleen hyvää tavaraa, mutta kokoelman jalokivat olivat jo vaihtaneet omistajaa. Ja erittäin edullisesti, täytyy ystävän kunniaksi sanoa, hän vain tahtoi tavaroista eroon.

Onneksi olimme viisaasti varanneet eväät ja erinäisiä nesteitä mukaamme. Vesi nimittäin välillä lensi päästä, kun mylttysimme tavaroita pöydille. Olin hölvannyt rinnan, niskan, kaulan ja käsivarteni aurinkorasvalla, mutta eihän se tietenkään mukaan lähtenyt. Niinpä kotiin päästyäni sain huomata, että rapumainen väri hiipi jokaiseen paikkaan, joka oli ollut auringolle alttiina.

Viime yö oli aika kipeä nukkua, niitä on varmaan vielä pari luvassa, ennen kuin palovammat paranevat. Kuvittelin, että olisin saanut unta myös viime yönä, koska olin kuukahtamassa seisaalleni jo kahdeksan maissa iltasella, kun olin saanut tekemäni kaalilaatikon uunista ja syötyä (ruoka on ruma, mutta herkullinen). Se vaan ei onnistunut, päässä pyörivät jo työasiat, valpastuin jo neljän maissa aamuyöstä. Kuumuutta riitti. On ihan hyvä, että tällä viikolla viilenee, töissä odottavat viimeiset pakkausurakat.

Jotenkin ihmeellista, miten elämäni paranee vanhetessani. Välillä pelottaa, että eihän tämä voi näin jatkua. Että kohta taas paskaa osuu tuulettimeen. Mutta suurimmn osan ajasta olen onnellinen ja tyytyväinen asioiden tilaan. Vietän tasapainoista elämää - suurimman osan ajasta ainakin. Hankala on oikeastaan ainoa epätasapainon aiheuttaja, mutta eiköhän siitäkin ongelmasta vielä eroon päästä. Mutta nyt olen kiitollinen kaikesta; töistä, ystävistä, iästä, terveydestä - ja seksistäkin. Toteaa hedonisti ja ryhtyy etsimään työvaatteita sekä hölväämään rintamustaan aloeveralla.

4 kommenttia:

Mymskä kirjoitti...

Minulla on tuo ihan sama trauma lapsuus-/nuoruusajan seuralasuudesta. Jos joku haluaa seuraani hakeutua, haluaa se minusta jollain lailla hyötyä. Jos ei muuten (esim. taloudellisesti minusta on aina ollut varsin heikosti hyötyä) niin omaa itseään pönkittääkseen.

Nyttemmin olen alkanut olla sitä mieltä (olikin jo korkea aika, siunattu keski-ikä, joka saa tällaistakin aikaan!), että olen hyvää seuraa, ja jos ei joku sitä ymmärrä, niin oma on menetyksensä. Sama pätee sinuun. Me ollaan eri kivoja! :)

-kummitus- kirjoitti...

Minä taisin olla sellainen hätävara. En osannut jutella ja olla ihmisten kanssa, piti opetella kantapään kautta, että miten seurallisuutta harrastetaan. Liftaaminen oli hyvä koulu muuten, voin kehua.

Ja ollaanhan me aika kivoja. :-D Ei arvaisi!

Anonyymi kirjoitti...

No näistä postauksistasi päätellen olet varsin seuraisa henkilö. Mulla on huomattavasti suppeammat piirit, enkä usko että sinkkuelämän viettokaan seuraani kaipaavia lisäisi. Vai... onko meillä kaikilla vain sama harha omasta kiinnostamattomuudesta?

Keski-ikäistyminen on kyllä henkiselle hyvinvoinnille erittäin suotuisaa.

Åboriginal

-kummitus- kirjoitti...

Minulla on nykyään kalenteri täynnä, otan takaisin menetettyä yksinäisyyttä. :-D Ja olen niin onnellinen, että seuraa riittää! Sain yksinäsyydestä nuorna ihminsenä aivan tarpeekseni.

Henkinen hyvinvointi on tärkeätä! Ja osa sitä hyvinvointia on sosiaalinen verkosto. Yritän olla rasittamatta ketään liikaa vaihtelemalla seuraani.