torstai 30. syyskuuta 2010
Elämää on tämäkin
Töissä menee hyvin. Omat hommat sujuvat, pomollakaan ei enää ole vaihdevuosiäkäilyä esiintynyt. Kollegoiden kanssa on kauhun tasapaino. Odotetaan nyt vielä muutama vuosi, niin minä olen vaihdevuosissa. Koti on oma ja kaunis, velkaa riittää muutamaksi vuodeksi. Avioliittovelka on melkein maksettu, vielä kun saisin isoisäni kihlasormuksen ja yhden astiaston pois ex-puolisoltani, voisin suosiolla unohtaa hänen olemassaolonsa. Vielä hetken joudun sietämään ajatusta hänestä. Vihakin kuluttaa itseään loppuun, kun ei ole vihan kohteen kanssa tekemisissä.
Eilen huomasin haaveilevani ylemmästä AMK-tutkinnosta. Se koulu, jonka kävin, tarjoaisi niitäkin. Sillä todennäköisesti täyttäisi elämänsä aika reippaasti, mutta entäs sitten? Meinaanko minä jotain muita hommia hakea? Niin kuin mitä? Pomon asemaanko olen hinkuamassa vai markkinointiin? Huhhuh. En taida olla ihan viisas. Toisaalta sitten kun olen eläkeikäinen, voisin jatkaakin opiskelua. Siihen on tosin vielä 17 vuotta. Kauas on vaan melkoisen pitkä matka, ehkä kannattaisi katsella elämäänsä pikkuisen lyhyemmällä tähtäimellä.
Ja mistä helevetistä sen tietää, mitä mie 17 vuoden päästä tahdon. Todennäköisesti on pakko jatkaa työtä, kun ei ole vara jäädä eläkkeelle. Todennäköisesti yhteiskunta ei laske eläkkeelle, en tosin ymmärrä mitä ihmeen hyötyä minusta enää siinä vaiheessa on kenellekään. Ja miten tämä nyt tähän meni, kun tarkoitus oli vaan valittaa, että joku hiertää niin kuin vino sukan sauma kengässä, valuva rintaliivin olkain tai kypärämyssyn alle ruttuun jääneet korvat? Ei pahasti, mutta ärsyttävästi.
keskiviikko 29. syyskuuta 2010
Vispilänkauppaa
Tällä kertaa tarjoilu oli kyllä surkea esitys, vaikka sen piti olla terveellistä ja hyvää etenkin naispuolisten kokousosallistujien makuun. Öljy ei aina ole pahasta, samoin kannattaisi muistaa ihan perussäännöt juustojen tarjoamisesta. Ja jos jokin on selkeästi tavaratoimittajalta tullutta, ei kannata narrata, että se olisi itsetehtyä.
Lahjahevoistakin saa välillä katsoa suuhun. Pitää vain muistaa, että ei itse tee moisia virheitä tarjoiluja suunnitellessaan. Esitepinon kanssa kassiin oli sujahtanut hipsutin, sellainen tukkaharava tai -visipilä, jolla rentoutetaan päänahkaa. Olen kerran kokeillut sellaista, minuun se ei tehonnut (minulta saa vaikka repiä tukan päästä, en tunne mitään, paksu päänahka), mutta ehkäpä vieraani saavat siitä jotain huvia irti. Ei kuitenkaan harmittanut, vaikka eväs olikin epäonnistuneehkoa, aiheet olivat hyvästä ja saimme edistystä työasioihin. Hyvä hyvä!
tiistai 28. syyskuuta 2010
Kuinka kummitus menettää yöunensa
Kerroin meilissä palkkakehitykseni, saamani pienet korotukset ja niiden vuosiluvut, viimeisin oli naurettava eur 42 palkanlisä kaksi vuotta sitten. Samoin vetosin ammattijärjestöltäni saamaani materiaaliin, jossa kerrotaan nimikkeelläni toimivien keskiansiot. Palkkani nimittäin on alakanttiin, olen sen tiennyt, mutta toisaalta ei minulle ainakaan palkka ole ainoa syy miksi teen töitä, senkin totesin viestissäni.
Tänään aamuyöstä sitten heräsin suunnattomaan raha-ahdistukseen. Ahdistikin oikein kunnolla, kun ryhdyin laskemaan, että vielä seuraavat seitsemän kuukautta maksan kahta velkaa. Se taas tarkoittaa, että käyttövaraa kuukautta kohti jää vähemmän kuin vielä viime vuoden lopussa, silloin nimittäin kävin hankkiutumassa asuntovelkavankeuteen. Minusta olisi niin kiva, kun saisin kerättyä itselleni edes pienen pesämunan suojaksi kavalaa maailmaa kohtaan, mutta se ei kyllä tällä menolla tule onnistumaan ennen kuin saan avioliittovelkani loppumaan (siitä vihaa jälleen kerran!). Nyt on vain tultava toimeen siihen saakka.
Tiedän senkin, että eivät raha-asiat aamuyöllä laskemalla parane, mutta kun alitajunnan perkele on mikä on, niin ei sille mitään voi. Sen lisäksi ahdistuin siitäkin, kun ryhdyin miettimään, että pomoni varmaan haukkuu minut pystyyn, pitää minua arroganttina itsekeskeisenä hulluna, joka kuvittelee itsestään ja asemastaan aivan liikoja. Minä en nimittäin IKINÄ ole pyytänyt palkankorotusta, rutiinia siis ei todellakaan ole, mutta kun alan niin pahasti jäädä jälkeen alan yleisestä kehityksestä, että pakko oli uskaltaa.
Laskin sitten kolikoita erilaisiin virtuaalipinoihin pari tuntia, ennen kuin taas sain unen päästä kiinni. Kello soi normaaliaikaan, eli noin puoli tuntia sen jälkeen, kun olin nukahtanut uudelleen. Nyt olen sekä väsynyt että ahdistunut. Hyvä puoli on se, että kun pomoni näin, hän ei ainakaan ryhtynyt heti pilkallisesti nauramaan. Ehkä minulla voi olla joku sauma palkantarkistukseen. Toivon ainakin. Tai kunhan nyt edes saisin pitää työni ja maksaa velkani.
maanantai 27. syyskuuta 2010
Oma vika, pikkusika
Hermothan tässä menevät, vaikka eilen olin niin zen, kun pääsin käpöttelemään metsikössä useamman tunnin. Jotenkin harmittaa, että sienestys on nykyään niin in, metsässä pyörii paljon enemmän sakkia kuin vielä muutama vuosi sitten. Kun sakkia on enemmän, löytöjä on vähemmän. Paloheinään ei kovin paljon syömätöntä sientä jää, sen verran tarkkaan taidamme me autottomat sen koluta.
Jos auto olisi, nyt kannattaisi mennä vähän kauemmas. Sieniä nimittäin tuntuu olevan, ne ovat todella hyväkuntoisia ja lajeja on runsaasti. Mekin löysimme muutaman tatin lisäksi orakkaita, suppilovahveroita, kantarelleja ja haperoita. Ja rouskuja, niistä tein pienen suolasienipurkillisen odottelemaan joulua. Tatit pilkoin kuivumaan, muut menivät pannun kautta pakkaseen sekosienipussukkana.
Viimeinen uni aamulla kertoi yhdestä entisestä poikaystävästä, joka oli sellainen kiva. Unikin oli kiva, mutta alitajuntani on tainnut jumittua pahemman kerran aikaan, kun hauskaa ja tapahtumia riitti. Mukavaa toki on nykyään, mutta ei sellaista riemua, joka edistäisi parinmuodostusta. Tunnen suurta umpeenkasvamisen tuskaa, saa nähdä, koska siihen turtuu ja lakkaa ajattelemasta. Vai onko se minulla jotenkin vinosti geeneihin kirjoitettu, että tahtoisi pariintua? Ei se nimittäin tällä kokemuksella aivan terveeltä toiminnalta vaikuta. Luulisi jo minunkin oppineen.
sunnuntai 26. syyskuuta 2010
Rakkaani reittiopas
Tänä aamuna tutkaisin, koska tapaamme ystäväni kanssa vaihtopysäkillä, kun matkaamme loppumatkan yhdessä sienimetsään. Sitä ei ole vielä tänä syksynä tapahtunutkaan, ensin sienet olivat myöhässä ja sitten maailma on asettanut kaikenlaisia esteitä tielleni. Mutta tänään, jos kohtalo suo ja sienijumalat ovat suotuisia, pääsen vihdoin rymyämään metsikössä muutaman tunnin. Jippii!
Eilinen savokarjalainen piirakanpaistotalkoo sujui mukavasti, piirakoita syntyi kymmenkunta pellillistä vajaassa neljässä tunnissa. Minusta ei kyllä aivan hevillä tule huippurypyttäjää, mutta onneksi ne rumemmatkin tulevat syötyä, koska maku oli jumalainen! Valmiita piirakoita sai kerrankin syödä tasan niin paljon kuin sielu sieti, eikä kukaan ollut komentamassa, että ne on tarkoitettu jotain tilaisuutta varten, pitää jättää rauhaan ja panna pakkaseen. Ihanaa! Minusta on kiva olla aikuinen! (Jäi niitä pakkaseenkin, varmasti teemme niitä myös pikapuoliin uudestaan. Pulikka toimi moitteettomasti, vaikka olikin vähän uutuudenkarhea.)
perjantai 24. syyskuuta 2010
Pulikan metsästykseen
Eilisen syyspäiväntasauksen kunniaksi nukuin viime yönä melkein kymmenen tuntia. Kyllä minultakin välillä unet onnistuvat. Rupesin tosin nolosti jo puoli yhdeksän maissa unille. Mutta enpä huoli, kun väsytti, niin väsytti. Ja miten ihana olikaan nukkua, kun kello ei herättänyt. En edes harmistele sitä, että tänä aamuna olen taas hereillä kukonlaulun aikaan. Olen ainakin pirteänä hereillä ja minulla on vapaapäivä.
Päivän aktiviteetteinä aion etsiä piirakkapulikan. Huomenna teemme ystäväiseni kanssa karjalanpiirakoita. Kai te tiedätte, mistä piirakan malli tulee? Vanhan jutun mukaan jokainen leipoja tekee ne omallaan. ;-D Piparilla siis, haloo. Sitä ei tarina valitettavasti kerro, että mistä miehet mallinsa ottavat. Enkä muuten tahdo ajatellakaan sitä juuri nyt ja tänä aamuna.
Luvassa pitkä viikonloppu. Kerkeän vielä monta kertaa sotkea uneni uudelleen. Ja jouluriemukoille tiedoksi, että vielä on kolme kuukautta jouluun.
torstai 23. syyskuuta 2010
Potkupallopeliä seuraamassa
Ennen peliä pääsimme saunomaan ja syömään yhden Töölönlahden rannalla sijaitsevan hotellin katolla. Näkymät olivat kauniit, ruokana tarjottiin maggaraa (tosin lihaisampia versioita), perunasalaattia ja salaattia. Juomaakin oli tarjolla riittävästi.
Juomatarjoilu jatkui myös kentän laidalla. Hyvä olikin, aika vierähti nimittäin yllättävän sukkelaan. Todennäköisesti huvitimme suuresti ympärillämme olevia miesseurueita asiattomine kommentteinemme (kuultu muun muassa lausunto "onko sulla libretto tähän juttuun?" kun yhdellä meistä oli joku peliesite käpälässä). Siellä oli hirveästi miehiä, mutta ne melskasivat niin paljon, etten uskaltanut juuri kuin varovaisesti kurkistaa niitä. Maaleja pelissä tuli yhteensä neljä. En nähnyt niistä yhtään, koska tapani mukaan katselin taas aivan muualle.
Kotiinpäästyäni en tietenkään ymmärtänyt heti mennä unille. Vieraat ovat edelleen talossa, nyt minua sekä ahdistaa että väsyttää.

keskiviikko 22. syyskuuta 2010
Kielellistä keskustelua
Kollegaltani puuttuu tilannetaju. Hän on niin täynnä itseään, että voi olla, että joudun vielä viemään hänet saunan taakse koulutettavaksi. (Huomatteko, en vielä uhkaile lopettamisella?) Eilen tilannetajuton ryhtyi vinkumaan, että hän ei kyllä lomamatkallaan ketään hoonosoomi-tulkkia itsellensä huolisi, vaan tahtoisi opastuksen joko suomeksi tai sitten englanniksi (oli katsonut jotain matkaopasohjelmaa). Minen malttanut pitää suutani kiinni, vaan tokaisin, että ei se mikään ihme, kun meidän amerikkalaiset kollegamme eivät tahdo sietää puhettamme, kun se on tankeroengaldia ja ei missään nimessä vastaa heidän standardejaan kielen tasosta. Piruhan minulla tietysti oli taas mielessä, tiedän nimittäin, että vaikka suomalaiset puhuvatkin itävoittoista englantia, meitä ymmärtää hyvin, vaikkei se täydellistä olekaan.
Rouva kollega hiljeni.Ehkä häneenkin joskus osuu ja uppoaa.Toivon niin, muuten voi olla, että joudun v*ttuilemaan lisää. Tai noh, ei se kuttuilua ollut, vaan ojentamista.
Kaksi päivää vierailusta kulunut ilman haverikkeja. Ehkä selviän sittenkin hengissä.
tiistai 21. syyskuuta 2010
Kotikylän muutoksia



Ottoveli kyllä sanoi, että hän ei täältä mitään ostaisi, vanhan ampumaradan paikalta, vaikka maat onkin puhdistettu. Mjaa, en tiedä, jos rahaa olisi, voisin ostaakin.

Oli yllättävän kiva kävelyilma, vaikka horisontissa vaanivatkin pilvet. Kännykkäkameralla saa yllättävän hyviä kuvia. Tai sitten niin kuin alla näkyy, sellaisia melkein maalausmaisen suttuisia...
maanantai 20. syyskuuta 2010
Hyvin menee kuitenkin
Viime yönä sitten olisi vihdoin ja viimein nukuttanut. Tietysti. Rahaa lainasin veljeltäni, sain bussikortin ja pääsin ajoissa töihin. Eilen kävin ottamassa kuvia lähiasuma-alueen pohjasta. Vinkeän näköistä, kun tietää, että viiden vuoden kuluttua se tulee olemaan aivan täynnä asuntoja ja ihmisiä. Ensimmäiseen valmiiseen taloon olivat jo näköjään asukkaat muuttaneet.
Kunhan kerkeän purkaa kuvat, ajattelin laittaa niistä kokoelman tännekin. Mikäli nyt ovat julkaisukelpoisia.
sunnuntai 19. syyskuuta 2010
Taas yksi lohkeama
Viime yö oli täynnä painajaisia. Heräsin kuuden aikaan aivan paniikissa, kunnes tajusin, että oli sunnunta. Se lohdutti edes vähän. Tässä se nähdään, kun olen nakottanut itsekseni viikonlopun, ajattelen liikaa työasioita.
Tajusin, että matkakortissani ei ole enää aikaa. Tilillä ei ole rahaa ennen kuin huomenna. Jännittävä dilemma, etenkin kun mielelläni saisin olla erittäin ajoissa töissä (koska ne typerät vieraat). R-kioski aukeaa seitsemältä, minun pitäisi jo siinä vaiheessa olla melkein perillä. Joudun ehkä hetken miettimään mistä saan rahulia lainaan, että saan kortin ostettua jo tänään.
Eipä ole pitkään aikaan näin paska päivä ollutkaan. Jee! Kohtalo kostaa kivuudet.
lauantai 18. syyskuuta 2010
Helvetin martta -meininkiä
Vaan katsopas, kun ihminen viisastuu, kun nukkuu yön yli - ottakaa toki huomioon, että nukuin sitten vielä humalaisen unta synttäreiden jäljiltä. Seuraavana päivänä oli jo kirkastunut, että sosettahan niistä palleroista tulee, sitä voi pakastaa ja käyttää moniin juttuihin. Vaikka lettuihin, omnom.
Eilen oli sitten marttapäivä. Lohkoin omenat, poistin siemenet, mutta en kuorinut.
Eksootillisempi omenasose
7 dl omenoita lohkottuina kuorineen
3-5 dl vettä
sokeria maun mukaan, minulla ainakin pari desiä, tykkään makeasta
kaksi kanelitankoa
chilipalko
Ropsaus lime-mehua
Kiehauta vesi. Lisää sinne kanelitangot ja chili, kaada omenat sekaan. Lisää sokeri ja rapsauttele limemehua niskaan. Anna kiehua kannen alla, sekoita välillä, että pehmenevät tasaisesti. Anna jäähtyä hetki. Kaivele chili ja kanelitangot pois mössöstä. Ajele erissä tehosekoilijassa soseeksi. Anna jäähtyä, tunge sopiviin pakastusrasioihin ja pakasta.
Juu, maistoin paahtoleivällä juuston kanssa. Ihanaa! Ja ihan omasta päästä taas kerran.
***
Offtopic, yksi ystäväni ihmetteli, miten sosiaalista elämää vietän nykyään. Hän lukee blogia nimittäin. Noh, vietän ja vietän. Kun viikolla näkee vain työkavereita ja on kotona illat pitkät itsekseen, niin pakkohan se on jotain sosiaalista elämää kehittää viikonlopuiksi, ettei unohda puhetaitoakin. Minä tykkään ystävistäni, näkisin heitä mieluusti useamminkin. Mutta kun perheetön ja pariton on, niin viikonlopun vinkeet ovat melkein pakko, ettei aivan erakoidu. Onneksi niitä vinkeitä on riittänyt, onneksi on ystäviä, tuntisin muuten oloni todella yksinäiseksi.
perjantai 17. syyskuuta 2010
Mieleenpainuva persoona – pärstäkerrointa koko rahan edestä
Kyseessä oli nuoriso-ohjaajakoulutuksemme kuopus, muistaakseni silloin juuri 18 vuotta täyttänyt neitokainen, jonka kasvomuistia voi vain ihmetellä. Miten hän tunnistaa minut, kun viime tapaamisestamme on reilu 23 vuotta? Minäkin toki ensihämääntymisestä päästyäni hokasin, kuka hän oli, mutta kun hän oli kasvanut aikuiseksi, lapsen piirteet olivat kadonneet.
Tuli vaan mieleen, kun tätä itselleni ja hänelle selittelin nolona, että minussa sitten ilmeisesti lapsenpyöreys säilyy hamaan loppuun. Tai ainakin viisikymppiseksi. Tai sitten vaan olen niin susiruma, ettei monta tällaista tule vastaan. (Tuo lienee todennäköinen vaihtoehto, se ainakin peilistä tuijottaa aina vain ryppyisempänä ja roikkuvampana joka aamu. Yök, mutta ei puhuta siitä!)
Muutaman sanan kerkesimme vaihtaa, ja molemmille tuli mieleen, että olisipa hauska nähdä muitakin opiskelukavereita. Annas olla, jos vaikka luokkakokouksen saisimme aikaiseksi, se olisikin vinhaa, kun en ole vielä yhteenkään luokkakokoukseen päässyt, ei vaan ole ollut tai en ole tiennyt niistä.
Mutta ettepä arvaa mitä jatkan. Yön aikana oli tullut vaatimattomasti kymmenkunta toivetta ensi viikon kokousta koskien, ryhdyn taipumaan mutkille ja luokille. Moro!
torstai 16. syyskuuta 2010
Tiesinhän minä
Sain muuten äidlltäni hassun manikyyri-pedikyyrisetin lahjaksi. En ikinä ole moista härveliä käyttänyt, eilen illalla testasin varovaisesti. Ja katso, se saattaa kuulkaas toimia kantapäihini. Voi olla, että minusta ja härpäkkeestä tulee vielä hyvätkin kaverit, tylsää tosin, että ainoa järkevä käyttöpaikka on kylpyhuone, sen verran ihopölyä on ilmassa käsittelyn jälkeen.
Isäni sen sijaan ei lähestynyt rahalahjoineen, luojan kiitos, oli siitä kakaroiden autonpolttamisesta jokin hyöty, ei ole minulle rahojaan tunkemassa. Muut lahjat olivat kirjallisuutta, fengshui-esineistöä ja kukkasia. Ihanaa mennä kotiin, kun keittiön pöydällä on kimppu punaisia ruusuja ja olohuoneessa keltaisia krysanteemeja!
Nyt jatkan verenpaineen nostattamista, kun olen hetken ajattellut mukavia aatoksia. Tänään muuten näyttäisi olevan tulossa kaunis aurinkoinen päivä, siellä ne sienet minua turhaan metsässä odottavat. Pöh.
keskiviikko 15. syyskuuta 2010
Nopeata toimintaa
Tilasin itselleni välikausitakin, sellaisen musta-harmaa-lila-ruudullisen. Hupaisaa vain, että saapumisaika takille on vasta marraskuussa. Jos huonosti käy, välikausi on siinä vaiheessa muuttunut jo talveksi.
Töissä valmistelen ensi viikon kokousta, joka aiheuttaa niin paljon ja niin moninaisia ongelmia, että saatan joutua vielä stressin kouriin, ennen kuin ensi viikko on ohi. Eniten sylettää, kun jättivät peräti kolme päivää aikaa järjestellä tiettyjä asioita. Ne tietyt asiat eivät ole kaikkein helpoimpia. Voi olla, että kaivan Jatimaticin esiin ja päätän kokouksen poikkitaiteelliseen verijuhlaan. Tai ainakin haaveilen siitä, en kuitenkaan tee mitään, hymyilen vaan nätisti ja puren kieltäni
tiistai 14. syyskuuta 2010
Moraalihirviö
Onneksi pidän tiskaamisesta, se on äärettömän terapeuttista ja meditatiivista toimintaa. Ja onneksi astiat nyt eivät mitään yltiökakkaisia ole, vain viinin, oluen tai siiderin jäljiltä. Tarjoiluastiat nyt tietenkin pitää pestä huolella, mutta onneksi minulla kuitenkin oli käytössä kertakäyttölautaset, vaikken niistä muuten pidäkään. Mutta tällekin päivälle tiskiä jäi, kuohuviinilasit ovat pesemättä, samoin osa tarjoiluastioista.
Oikeastaan olisi kiva päästä käymään Ikeassa ja ostaa jotain edullista lautassarjaa joku kaksitoista kappaletta. Sen suurempia kinkereitä en taida pystyä kotonani järjestämään, lauantaina lauman kokonaiskoko oli 11 ihmistä ja lämpöä riitti, vaikka parvekkeen ovi oli auki kaiken aikaa.
Moralisti minussa tiesi, ettei homma ollut valmis, kun unille rupesin eilen. Ettepä arvaakaan, mihin aikaan olen herännyt tänä aamuna – viideltä. Alkoi pyöriä ne hoitamattomat hommelit päässä eikä uni enää suostunut jatkumaan. Mie en ala! Miksi miksi miksi minun pitää kantaa kaikki maailman synnit niskoillani, olla niin perkeleen velvollisuudentuntoinen ja säntillinen? Minä haluan heittäytyä hulttioksi! Edes joskus synttäreiden jälkeen. (Tähän sopisi lauluksi Lapinlahden Lintujen Edes kerran.)
maanantai 13. syyskuuta 2010
Parempiakin aamuja on ollut
Kävimme vielä parin ystävättäreni kanssa jatkoillakin lauantaina lähiöbaarissa. Tuli taas karaokea luikauteltua. Hauska keikka, kun kerkesimme olla paikalla vain parisen tuntia. Poke oli vähän hassu, kun se alkoi kysellä, että missä olen ollut, kun minua ei ole näkynyt. Hih, siinä se nähdään, kun ei enää mäen päällä asustele, niin on jäänyt baarissa juoksentelukin vähemmälle. Ja parempi niin, siihen kun aina menee rahaa.
Maanantai ei tunnu maistuvan. Väsyttää. Töitä riittäisi sen verran, että turhapa tässäon rutista, lisää hommeleita tunkee ovista ja ikkunoista. Onneksi juhlakausi on näillä näkymin ohi, voin ryhtyä suunnittemaan talviunille siirtymistä. Tai arkeen ainakin.
lauantai 11. syyskuuta 2010
Tänään liikenteessä kuolee jonkun teräsvartalo
Päivällä pistäydyn Hakaniemestä vielä leipää ja juustoa. Samalla kahvittelen ystävän kanssa, joka täyttää vuosia. Sen jälkeen saavun kotiin, katan pöydän ja kaadan lasillisen viiniä. Eiköön tuo siitä taas lähtene. Minusta on kiva nähdä ihmisiä!
Huomenna herään vuoden vanhempana, viisaampana, mutta taatusti en kauniinpana.
perjantai 10. syyskuuta 2010
Tulitikkuja, anyone?
Ilotulitus on aina kaunista katseltavaa. Ruoka oli yllättäen äärimmäisen hyvää, vaikka olosuhteet olivat vähintäänkin haastavat. Kalaa monimuotoisesti alkuun, porkkana-aniskeittoa väliin ja sitten joko lisää kalaa tai peuraa pääruuaksi. Jälkiruokana suklaata kolmella tavalla. Oi oi! Seura oli rattoisaa, mutta taas kinkerit päättyivät Kämpin baariin (minustahan tulee kohta joku kanta-asiakas, NOT!). Siihen kun vielä lisätään, että ymmärsin lähteä yhden maissa bussilla kotiin, niin olohan on lähes inhimillinen.
Mutta voi pojat, että mie kaipaan sänkyä juuri nyt! Paljon. Erittäin paljon. Voisin jopa painottaa, että silmäluomeni ovat äärimmäisen raskaat ja se typerä unijukka on viskonut silmäkuopat täyteen hiekkaansa. Onneksi tänään saa unitella, koska huomenna on tiedossa taas uusia kujeita.
Pitäisikö lähteä lainaamaan tulitikkuja silmiinsä?
torstai 9. syyskuuta 2010
Mitä? Täh? Mitäh?
Olen minäkin vahinkoa sittemmin jollain keikalla korviini aiheuttanut, myönnän. Se on tuo rokki- ja hevimusiikki saatanasta, ainakin vei oikeasta korvastani puhetaajuudelta palasen. Puhelimeen voin puhua vain vasenkorvaisesti, oikea ei kuule. Etenkään jos on yhtään taustahälyä. Arvatkaas, mitä työni sisältää paljonkin, tietysti puhelimeen puhumista. Niinpä olen oppinut jo viitisentoista vuotta sitten aina kovien äänten iskiessä tunkemaan tulpat korviini. Tulpat ovat hyvästä! Suosittelen lämpimästi! Nuorisolle suosittelisin volyymin laskua niissä soittovehkeissä, mutta eipä ole mummojen puheet aikaisemminkaan nuorisoa hätkäyttäneet.
Aamuinen musiikki muuten oli ihan paskaa. Jotain suomihiphopräppiä, josta en ole Notkean Rotan jälkeen ymmärtänyt yhtään mitään. Kai se tarkoittaa vanhenemista sekin, kun ei enää nuorisomusiikki kelpaa. Voi kyllä johtua siitäkin, että uni loppui vähän jälkeen neljän. Ei lisää mitenkään suvaitsevaisuutta tai mielenkiintoa uusiin asioihin se.
keskiviikko 8. syyskuuta 2010
Mikä oma aika?
Eivät ole kirjoittajareppana tai kyselyyn vastaajat tainneet koskaan törmätä minun ex-puolisooni. Se perkele kun ajoi minut ainakin valehtelemaan, että menot ovat työmenoja, joihin ei saanut puolisoa mukaan ottaa. Jos olisin ottanut, olisi tapahtuma minun osaltani ollut piloilla. Häntä olisin joutunut paapomaan, etsimään kaljakioskia, tupakkapaikkaa ja siloittelemaan sanomisia. Puhuakaan ei saanut, ellei hän ollut kärryillä ja mukana. Ja omatkaan kaverit eivät enää kelvanneet, jos en minä ollut mukana, liekö ollut mustasukkaisuutta vai omistamisenhinkua?
Minä näännyin viimeistään siihen. Oli avioeroon tosin muitakin syitä, painavampia, mutta oman ajan puute kyllä rassasi. Rassasi niin paljon, että olen päättänyt, että jos ei seuraava poikaystäväehdokas ymmärrä käydä kavereiden kanssa kaljalla, typerissä penkkiurheilutapahtumissa ja vielä päälle harrastaa jotain idioottimaista juttua, niin ei ole minun vällyjeni väliin asiaa. Tämä nyt tietysti on erittäin hypoteettinen lausunto, koska en koskaan enää tapaa ketään ja kasvan uusioneitseellisesti umpeen.
Olenkohan mie epäillyt tätä aikaisemminkin? Suo siellä, vetelä täällä...
tiistai 7. syyskuuta 2010
Turhan työn tekijä?
Sen lisäksi yt-neuvottelujen aikaan olen saanut firman juhlissa etenkin kuulla, miten turha tyyppi olen, ja miksi minua ei ole mäkeen laitettu, kun taas hyviä kavereita olisi pitänyt pitää talossa. OIKEAN työn tekijöitä. Joo. Ensin itketti, sitten vitutti, sitten lakkasin välittämästä, ei nimittäin edelleenkään ole minun asiani päättää kuka lähtee ja kuka jää.
Koristeeksi minusta ei ole, sillä perusteella en ole paikkaani saanut. Mutta tehokkuus on hyvinkin saattanut auttaa minua pitämään paikkani, samoin tietty ystävällisyys, vaikka täällä usein mieltäni purankin. Juuri nyt tosin olen sitä mieltä, että yksi niin sanottu kollegani suuremmalla palkalla ja vähän toisenlaisella tehtävänkuvalla on aika turha tapaus, olen nimittäin tällä viikolla saanut myös hänen sisäiset asiakkaat kimppuuni, kun he eivät enää uskalla lähestyä työn varsinaista tekijää. Ja kiire olisi omissakin hommeleissa, perkele.
Jatkan turhistelua, koska sitä tuntuu riittävän. Yön aikana oli tullut taas lisää.
maanantai 6. syyskuuta 2010
Vanha neiti shoppailee
Kauppareissulla kävin myös apteekissa. Päätin kokeilla talven ajan natustaa perinteisen magnesiumin lisäksi myös d-vitamiiinia. Jospa hyvinkin pysyisin pirpsakammassa kunnossa, enkä olisi kuin nukkuneen rukous. Nykyään ruokavalioni on monipuolisempii kuin varmaan ikinä eläessäni, syön marjoja ja vihanneksia ja hiilihydraatit ovat melkoisen vähissä (paitsi viikonloppuisin, jos iskee sipsi- tai pastakohtaus), mutta viime talvena meinasin välillä tipahtaa jaloiltani. Tuntui, etten työpäivän jälkeen jaksanut mitään, en edes pitää silmiä auki.
Apteekista tarttui mukaan myös Vichy-sarjan päivävoide. Vanha kun on loppumassa ja törmäsin vielä tarjoukseen. Kumma, miten olen psykologisesti vietävissä, kun tuotteen hinta on laskettu alle 30 euron, niin se tuntuu edukkaalta. Perustelen tyyriiden naamarasvojen ostamisen sillä, että ne kestävät minulla melkoisen kauan. Edelliseni hankin joskus loppukeväästä. Ostan siis max 3 purnukkaa vuodessa. Ja naama kiittää, ei pintakuivu talvellakaan niin pahasti.
Toinen ongelmani on kuivuva päänahka, mutta eiliseltä kauppareissulta taisin siihenkin löytää ratkaisun. Ainakin nyt tuntuu pitkästä aikaa pesun jälkeen siltä, että päänahka ei kutise, hilseile eikä kiristä. Ja ihan kuulkaas hankin H&S kuiva päänahka-shampoon. Katsotaan nyt, olisihan tuo kiva, jos ei koko talvea taas tarvitsisi etutukan kolmiosta rapsutella näkyviä ihonlämpäreitä pois.
sunnuntai 5. syyskuuta 2010
Pinkeätä aamua
Ruuaksi tarjosin täysjyvänuudeleiden lisäksi sieni-kiinankaalisatayta sekä kanakookos-currya. Jälkiruuaksi tein vihdoinkin itse ensimmäisen kerran pullavanukasta. Siitä tuli melkein yhtä hyvää kuin meillä töissä, viikunahillo vain ei ollut välttämättä paras mahdollinen makeuttaja. Mansikkahillo olisi saattanut olla värillisestikin jo näyttävämpi.
Pullavanukas
n. 300 g kuivahtanutta pullaa
hilloa
3 kananmunaa
0,5 l maitoa
kanelia
murustettua piparkakkua paistoksen päälle
Öljyä uunivuoka. Leikkaa pulla viipaleiksi ja lado vuokaan hillon kanssa vuorotusten siten, että päällimmäiseksi jää pullakerros. Tee munamaito, mausta se kanelilla. Kaada pullien päälle vuokaan. Laita vuoka 175 - 200 asteiseen uuniin, pidä n 30 - 40 minuuttia uunin tehoista riippuen. Anna jäähtyä hetki, ennen kuin tarjoat vaniljakastikkeen tai jäätelön kanssa. Meillä oli kastiketta.
Ilta sujui suuren maailmanparannuksen merkeissä. Kyllähän te tiedätte, kun kälätetään kirjoista, ystävistä, matkustelusta, maailmasta... Itse asiassa tapastyyppisen yöpalan tarjosin vasta kolmen jälkeen. Eipä siinä vaiheessa ollut enää muuta tehtävissä kuin vääntää vieraalle peti, eihän ketään siihen aikaan taipaleelle laiteta. Itse itseni tuntien tukin korvani tulpilla nukkumaan käydessä, herään edelleen pienimpäänkin ripsaukseen ilman niitä.
Unet olivat hyvät, mutta jotain pilaantunutta ruuassa edellisenä päivänä oli ollut, koska ystäväiseni joutui akuutille norjankielen kurssille, jota kesti surkeasti, mutta urheasti aina viiteen saakka iltapäivällä. Vierailusta tuli vähän pidempi kuin kumpikaan meistä aavisti etukäteen, mutta olen ollut aistivinani, että sohvani vetovoima on aika vahva. Itse naureskelin, että olen aina tiennyt meidän tulevan toimeen, mutta että suhteemme etenemisvauhti oli suorastaan hämmästyttävää. Pitänee tästä lähtien varoittaa ruokakylään tulevia, että ottavat hampiharjan ja lääkkeet mukaan, yöpaidan ja pyyhkeen saa paikan päältä.
Nyt vietän pinkeätä aamua, kun saatoin vieraani bussipysäkille, koukkasin kaupan kautta ja hain säkillisen sipsejä mukaani. Sitten tuijottelin epäjumalalaatikkoa, mm. David Ogilvystä (yksi mainonnan isistä) kertovan dokumentin, ja natustin sipsejä. Valitettavasti aamu paljastaa kasvojen pikkujuonteiden kadonneen nestekeräytymisen johdosta. Illan kruunasi Aamiainen Tiffannylla, lopussa kun kissa oli hukassa, kun tuhma Holly työnsi sen ulos taksista, minulta taas pääsi itku. Mie en vaan kestä kissojen katoamista...
perjantai 3. syyskuuta 2010
Voi mua väsynyttä rellestäjää
Olen ollut aika väsynyt viime aikoina, sen huomaa teksteistä, ajatus ei lennä eikä kanna. Ajattelin kuitenkin välillä kirjoittaa edes jotain mielessäni ollutta, nimittäin maahanmuutosta. Olen vahvasti puolesta! Suomalaiselle geeniperimälle tekee hyvää saada uutta verta.
Minusta on aivan ihanaa, että vaikka minun ja kääpiöiden (lue lasten) suhde ei mitenkään lämmin eikä hedelmällinen olekaan, taloyhtiössämme asustaa kasapäin lapsiperheitä. Vielä enemmän lämmittää se, että taloyhtiössä asustaa monisävyisiä ja monta kansallisuutta edustavia lapsiperheitä. Vaikka välillä säälinkin maahanmuuttajaperheiden tyttäriä, jotka kulkevat jo alle 10-vuotiaina rätti päässä, silti en voi kuin riemuita, että siellä ne ovat sulassa sovussa kaikki minua häiritsemässä melskaamisellaan, sekä koto- että muumaailma-peräiset lapsukaiset.
Mukavinta minusta on se, että pennut pyörivät laumana. Vielä mukavampaa on, kun he puhuvat keskenään samaa kieltä, vaikka se kieli nyt jotain paskasuomea onkin. Ehkä tällä tavalla kakaroista tulee monikulttuurillisempia ja suvaitsevaisempia kuin meistä täpötylsistä vanhemmista, jotka vain emme tunnu toisiamme puolin ja toisin ymmärtävän.
En minäkään ymmärrä, miksi joku tahtoo rukoilla kuntosalilla, mutta toisaalta minun on kovin vaikea ymmärtää, miksi kukaan yleensä ottaen tahtoo mennä kuntosalille. En myöskään ymmärrä rumia puheita toisesta sukupuolesta tai rodusta, mutta välillä kyllä ärräpäitä päästelen sekä miesten toimia että joidenkin kansallisuuksien omituisuuksia seuratessani (mukaan lukien tämä omat kaukaasialainen herrarotumme, joka se vasta typerä onkin).
Olisi vaan viisaampaa, että puhuisimme ihmisestä. Ihmisissä on kovin monenlaisia tyyppejä, hyviä, surkeita, onnettomia, onnellisia, hirviöitä, melkein enkeleitä ja ties vielä mitä lajia! Mitä noita luettelemaan, kyllä te tiedätte. Minulla on ollut äärettömän hyvä tuuri elämässäni, kun olen 80-prosenttisesti törmännyt hyvään sakkiin. Kusipäitä on sattunut mukaan, mutta ei niin pahoja, etteikö niistä tähän saakka olisi eroon päässyt.
**
Ja mitäs muuta? Eilen sain postikortin ystävärakkaalta! Olipa se hieno ihana yllätys! Kunpa itsekin oppisin yllättämään ihmiset! Samoin sain yhdestä lahjontatilaisuudesta mukaani jumalattoman kokoisen panettonen, joka kuulema säilyy 6 kuukautta. Rusinoita, yäkyäkyäk! Kuivahedelmiä! Pullaa! Tahtooko joku italialaisen kuivan hedelmäkakun? Sitä kuulema makean viinin kanssa joulun/ uudenvuoden aikaan vetelevät kitusiinsa jossain Milanon seudulla. Nyt saa sanoa hep, vaikkei täällä mitään arvotakaan, paitsi jos tahtojia on monta.
Sen lisäksi voitin lahjontatilaisuus-arvonnassa jotain, joka jossain vaiheessa varmasti löytää kodin jostain muualta kuin minun luotani. Onneksi on niin pieni koti, että tavaran hamstraaminen ei ole mahdollista, on pakko panna romut kiertoon.
Että ei minulla nyt sitten enempää ollut sydämellä. Melkein jo on menu valmis tätä iltaa varten.
torstai 2. syyskuuta 2010
Sama pää kesät talvet
Olen alkanut miettiä, että ehkä minulla pitäisi olla myös sellainen käsin kirjoitettava päiväkirja. On joitain asioita, joita en tännekään tahdo enää jaaritella. Minusta on tulossa ehkä privaatimpi persoona. Johan tuota yli viisi vuotta olen asioitani nettiin huudellutkin. Sitä paitsi Tohtori Philkin sanoi eilen, että te ette kuulkaa tiedäkään, mitä työnantaja on mieltä kaikenlaisesta huutelusta ja kuvista ja sen sellaisesta. Tottahan se on, itsekin olen aitä miettinyt. (Huomaatteko, että olen taas maannut eilen sohvalla ja tuijottanut joka kodin epäjumalaa ylen intensiivisesti?)
Mutta katsotaan nyt, miten tässä käy ja mitä mieltä olen. Kunhan ensin edes tämän viikon saisi kunnialla pulkkaan. Huomenna saan kivan vieraankin!