perjantai 8. lokakuuta 2010

Kirjoitan niin kuin en kirjoittaisikaan, ihan muina naisina

Iltapäivällä oli saatanan lähettiläs, televisioksi kutsuttu kapistus, auki, kun sieltä ryhtyi vellomaan tohtori Fileaksen shou. Siellä puhuttiin itsemurhasta. Fileas on aika venkura, itsensä mammonalle ja televiissiolle myynyt persoona, joka yltiöpopulistisesti veivaa avioeroista, insestistä, väkivallasta, riippuvuudesta ja kaikesta kamalasta ihmisen elämässä, tahkoaa sillä rahaa ja saa ihmiset viihtymään. Kumma, ettei herra ole tarrannut kuitenkaan ympäristösaasteisiin, luonnon tuhoamiseen tai mihinkään, mikä estäisi amerikkalaista yhteiskuntaa olemasta juuri niin hillitön kuin on. Tai niin sulkeutunut, rajoittunut tai sisäsiittoinen. You name it, they´ve got it.

Itsemurha on itselleni suhteellisen tuore tuttavuus. On minullakin muutama ystävä ja tuttava poistunut hiippakunnasta oman käden kautta, mutta lähelle tunnetta pääsin itsekin reilu nelisen vuotta sitten. Avioliitto, ihmissuhde, sen ongelmat ja muiden siihen kietoutuneiden ihmisten ongelmat olivat niin kamalia, että tulin vakavissani itsekin harkinneeksi junan alle astumista. Tuntui, ettei tilanteesta ollut poispääsyä. Ryhdyin jopa käyttäytymään niin itsetuhoisesti, että esihenkilönikin heräsi ja kysyi, että mikä minun on.

Minun oli paha olla. Olin tuhoavassa avioliitossa, josta en kokenut pääseväni pois, olin menettänyt ystäväni, talouteni oli pilalla, minulla ei ollut tulevaisuutta. Minut herätti se, kun tajusin, että väkivaltaisessa suhteessa väkivallalla on tapana lisääntyä ja kasvaa. Siinä vaiheessa kun roikuin seinää vasten, eivätkä jalat koskeneet maata, siinä vaiheessa, kun nukuin rappukäytävässä, siinä vaiheessa, kun rahat eivät enää riittäneet muuhun kuin kaljaan ja tupakkaan (ei minulle, enhän minä edes juo kaljaa), tajusin, että jos tästä ei pian pääse, junanalus on lähempänä kuin arvaankaan. Tai ainakin köyhäinhauta.

Onneksi pelkäsin kipua niin paljon, etten mennyt sinne. Onneksi ymmärsin, ettei silloinen puolisoni ymmärtänyt, että ihminen saa lomarahaa (sain pienen jemmarahaston), onneksi minulla oli vanhemmat, onneksi sain työn kautta nopeutetun asuntoasiakäsittelyn, onneksi minulla oli yksi ystävä, jolle puhua, ja toinen, nyt jo ystäväpiiristäni poistunut, jonne pystyin menemään karkuun. Onneksi toinen ystäväni antoi minulle mikrolainan. Onneksi sain pitää työni, onneksi sain paljon omia juttujani pois, ennen kuin jouduin kertomaan, että nyt lähden.

Minulla oli suunnattomasti onnea matkassa. Kaikilla ei ole. Suomessa kuolee vuosittain 27 naista perheväkivallan uhrina. Kaikki kuolemat ovat turhia. Samoin kuin ovat kuolleet tai kidutetut lapset. Miehet, jotka joutuvat vaimojensa puukottamiksi, vanhukset, jotka pelkäävät omia lapsiaan. Fileas on jossain määrin oikeassa, asioista pitää puhua, niihin pitää puuttua, mutta itse sen ylenpalttisen häpeän kokeneena voin kertoa, ettei asiasta puhuminen ole todellakaan mikään helppo nakki. Mieluummin melkein tappaa itsensä, ennen kuin kenellekään kertoo, että se kuolemaan sakka solmittu liitto ei toimi, että se kumppani, jonka kaikista maailman ihmisistä olet omin pikkukätösin valinnut rakastamaan sinua elämäsi loppuun, on hirviö ja elinkelvoton kusipää, joka silkasta kiduttamisen riemusta kiduttaa sinut haudan partaalle ja sen taakse.

Häpeä on paha sana. Surullinenkin. Melkein tein itsemurhan häpeän takia. Sitten päätin niellä senkin kalkin, nousin vähän viisaampana ihmiselämään takaisin. Minulla on vielä monta asiaa käsittelemättä. En tiedä, tuleeko minusta ihmistä enää, mutta ainakin saan nukkua yöni rauhassa. Kamalaa vain on, etten vieläkään pysty puhumaan tästä ilman nenäliinaa. Väniskö kun olen. Mutta uskokaa pois, minä tiedän, miltä ihmisestä tuntuu, jos hän tahtoo viskata kasetin nurkkaan. Ainakin osittain ymmärrän.

(Ehkä nolointa on, kun melkein ryhdyin tilittämään tästä asiasta naamakirjassa, kunnes tajusin, että minullahan ovat sekä veljet että veljeni tytär ystävinä. Ei heidän kuulu tästä asiasta tietää, viattomien.)

7 kommenttia:

Penni kirjoitti...

Onneksi olet nyt juuri siinä.

-kummitus- kirjoitti...

Parempi olisi, jos olisin ollut ennustaja, mutta hyvä näinkin. Tai ainakin parempi kuin silloin.

Niina kirjoitti...

Kyllä sinusta ihminen tulee, olet jo sitä. Onnesi on että tajusit lähteä ajoissa.

-kummitus- kirjoitti...

Katsotaan nyt, mitä minusta tulee, mutta ei ainakaan toivottavasti aivan vielä kuollut, vaikka sisältä sitä jo osittain olenkin. Kumma kun en vaan muista, että mikä minut sai sitten lähdön ajatukseen loppujen lopuksi, ei alitajunta anna muistaa sitä. :-D

Anonyymi kirjoitti...

Onneksi, onneksi, onneksi uskalsit tehdä päätöksesi ja lähteä. Eikä hänen tekosensa ole sinun häpeä. Toivottavasti siskonikin ymmärtäisi asiat, ennenkuin on liian myöhäistä. Sieltä on heitetty ulos siskoni, hänen lapsensa ja vanhempani. On aika raskasta olla täällä kotiseudulla ahdistuksen ilmapiirissä. Mutta yritetäänpä jaksella. Mukava syksyä!
T: Satuilija

-kummitus- kirjoitti...

Surullista on sekin, ettei toista voi hänen tahtomattaan pelastaa. Toivotaan, että siskosi tajuaa ennen kuin on myöhäistä. Jaksupaituleita!

Stansta kirjoitti...


(nyt ei muuta..)