keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Koska olen sen arvoinen

Eilen kirjoitin raivohullu-katkeruus-siitäs saitte ja niin sain minäkin-tekstin, jota en koskaan julkaissut. Koska ei se katkeruus loppujen lopuksi hirveästi auta. Tuntuu vain entistä pahemmalta, kun sivaltaa sinne tänne ja eritoten itseään. Olenhan minä virheitä tehnyt, en ole niistä juurikaan oppinut, mutta nyt itse aiheuttamani koettelemus alkaa kuitenkin jo melkein olla ohi. Voihan niitä ylläreitä lennellä vielä ovista ja ikkunoista, mutta niistäkin aion selvitä, ellen kuole ennen sitä. Jotta se siitä jälleen kerran, maksamaan joudun, mutta sekään ei minulle mikään uutinen ollut. Kyllä vakuutusyhtiö osaa ihmisen kyykyttämisen, minun ei kannata enää lisätä omaa taakkaani.

Pankkini sen sijaan huomasi, että kappas, avioliittovelka alkaa olla melkein loppu ja lähetti tarjouksen lisäluotosta. Jumalauta, perkele ja juu! Tiedän, että jos olisin yhtään heikommissa kantimissa (tai heikkoluontoinen), kyllä houkuttaisi ottaa tarjous vastaan ja rillutella kolmisen tonnia taivahan tuuliin, mutta ei perkele. Siihen en ryhdy. Kunhan puolen vuoden päästä olen vain asuntovelallinen, ryhdyn säästämään äkillisiä kuluja ja menoja varten. Niin kuin vaikka matkoja varten. Kuinka kaipaankaan Keski-Eurooppaa! Kaupungit siellä ovat niin kauniita, eikä kulttuurishokki käy liian vahvaksi. Jostain syystä en osaa kuvitella itseäni Aasiaan, Intiaan tai Afrikkaan, ensin saisin rytmihäiriöitä köyhyydestä ja sitten jonkun turistitaudin, kun en ymmärtäisi olla syömättä vääriä asioita. Sitä paitsi siellä on kuuma. Minä ja kuumuus emme tunnetusti sovi yhteen.

Luen Denise Minan Garnethill-trilogiaa. Englantilaisuus, skottilaisuus ja irlantilaisuus vetoavat aina minuun, samoin päähenkilön rikkinäisyys, epätäydellisyys ja kekseliäisyys. Tytsy kuitenkin saa kaikelta ryyppäämiseltään ratkaistua rikoksia, joista poliisit eivät tunnu välittävän hevonhumppaa. Ärsyttää vain, kun vahingossa luin ykkösosan jälkeen viimeisen osan ensin ja nyt tiedän, että se raitistuu ja menee AA:han. Pah. Miksei kukaan lopeta ihan vain itse? Ehkä se sitten on vaikeata alkoholistille. Minä en ehkä olekaan mikään alkoholisti – ainakaan vielä, vaikka merkit avioliittoni aikana vahvat olivatkin. Silloin join suruuni ja ahdistukseeni, nyt otan viiniä iloon ja rentoutuakseni. Kamalaa kaksinaismoralismia? Mut jos ottaa vain viikonloppuna ja yhtenä päivänä, niin eihän se kamalan paha juttu voi olla. Vai voiko? (Jos puhun viinistä yhtään enempää, joudun tänään ottamaan pari lasillista... Heh.)

Mut hei, kuulkaas, hei, olen sen arvoinen, että pidän itsestäni huolta, maksan velkani ja sitten matkustan maailmalle. Vaikka juuri nyt kaamos hakkaa päätäni seinään niin, että tekisi mieli irtisanoutua ja heittäytyä peiton alle. Mutta kun se kevät tulee, niin sitten on taas tosi tympeätä etsiä töitä peiton alta nousseena.

2 kommenttia:

Reetta kirjoitti...

Ilahduttava tuo alkoholismi-pohdiskelu, etenkin jos se olisi päättyny pariin viinilasilliseen :D Sulla on kyllä kiva tyyli kirjottaa!

Aika röyhkeetä jotenkin heti olla tarjoamassa uutta lainaa... Tai bisnestähän pankitkin tekevät, mutta ärsyttää vaan. Joskus kun otettiin pikavippejä ja tuskailtiin niiden takaisin maksua eräpäivät ohittuen, niin ensin tuli vihaviestejä ja perintäuhkailuja ja sitten lainan maksettua "olet ystävämme ja haluamme lainata sinulle sen ja sen verran", huh, onneks ei jouduttu pahempaan pulaan niistä. Vois helposti luottotiedot mennä, ja menee kaikki rahat vaan korkojen makseluun. Melkosta huijaripisnestä ihmisten köyhyydellä sanon ma!

-kummitus- kirjoitti...

Denise Minan teksteistä irtoaisi kaikenlaisia muitakin pohdiskeluja. Mutta varmaan pitää jutella niistä ihmisten kanssa, jotka edelleen kaveeraavat ex-puolisoni kanssa. Osui ja upposi se teksti, muutenkin kuin alkoholin suhteen.

ONNEKSI ette uponneet pikavippisuohon! Siitä olen riemuisa!