tiistai 25. kesäkuuta 2013

Arvaamaton luonto

Olen jo useasti alkukesästä joutunut toppuuttelemaan itseäni, kun olen tuijotellut tomaatintaimiani. Ovat, mokomat, vain pituutta kasvaneet, kukista ei ole näkynyt merkkiäkään. Olen joutunut kertomaan itselleni, että on vasta kesäkuu. Vain kasvihuoneolosuhteissa saadaan satoa tässä vaiheessa kesää, kotikasvatuksessa kaikki tulee myöhemmin, vasta joskus heinäkuussa parhaimmillaan, elokuussa on pääsatokausi.
Pian pääsen leikkimään pölyttäjää.
Kasvuasioissa olen kärsimätön ihminen. Vieläkin voi kasveihin iskeä ties minkälainen kasvitauti ja sen jälkeen kaikki hoito ja huolenpito ovat olleet turhaa. Niin kuin viime kesänä, kun kaikkeen iski se joku valkoiseen verkkoon kietova pikkuöttiäinen. Eikä minulla tuhon eväät riittäneet, ei pelkkä mäntysuopavesiliuos auttanut. Tänä vuonna tosin olin viisaampi, kaapissa odottaa varuilta järeämmät aseet.

Allergian kannalta kesä on ollut yllättävän helppo. Siinäkin tosin pahin on juuri aloittamassa, ystäväni pujo jo aukoo kukkasiaan. Ja sen kyllä huomaan, pidin taas uskomattoman aivastelukonsertin heti aamutuimaan. En vaan millään tahtoisi natustaa allargialääkkeitä, ne nukuttavat vietävät. Pitäisi ottaa nekin yötä vasten, vähentäisivät unettomuustaipumustani. Vaan arvatkaas muistanko. En tietenkään.

Tänä vuonna en varmaan tule usein sieneen pääsemään. Viimekesäinen sieniseuralaiseni on väliaikaisesti kadonnut rakkaus-maahan (uusi ihmissuhde), kyllä hän sieltä vielä pois tulee, mutta se vie aikansa. Olen minä siinä maassa vieraillut riittävän usein itsekin tietääkseni taudin kulun. Sitä paitsi, rakkaushan on ihana asia. Vähän niin kuin luonto, yhtä arvaamaton ja villi kuin on kauniskin.

***
Itse taas kirosin koko rakkausaiheen olemassaoloa eilen. Aamulla nimittäin näin OH:n työmatkalla. Hän sujuvasti peruutti ulos bussin ovelta, kun näki minut siellä. Kyllä minun täytyy olla kuvottava ihminen, kun ei edes sanaan bussiin voi tulla. Koko päivän kaihersi, vähän itkettikin. Sitten mietin, että parempihan tämän oli tapahtua nyt kuin ensi viikonloppuna raskaan musiikin festivaaleilla, kerkeän haarniskoida sydänraasuni ennen rientoa. Ainakin on elävästi mielessä, että ei kannata vastakkaista sukupuolta lähestyä. Mutta senhän te jo varmaan tiesittekin, minä vaan en aina muista sitä, että olen parisuhde-epäonnistuja.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Minä lupaan, kautta kiven ja kannon, maa-ampiaisten ja hirvikärpästen uhalla, että metsään mennään tänäkin vuonna! Ollaan rakastuneita tai ei, sieniä pitää saada! :)

t. Nekku-koiran äitee

Peppone kirjoitti...

Lähinnä olen saanut raivareita herneiden puuttumisen takia sillä ensimmäiset myynnissä olevat bongasin vasta toissapäivänä ja mikä hinta! Kympin kilo mutta pakko niitä oli saada sillä mun on joku pakkomielle niihin vaikkei ne periaatteessa maistu paljon miltään.

ambra kirjoitti...

Junttia käytöstä OH:lta! Luulen kyllä, että hän vain yksinkertaisesti häkeltyi ja meni paniikkiin, ei siis niin sinusta johtuen vaan omista häpeän/ hämillisyyden tunteista. Olen itse joskus säikähtänyt jotain ihmistä esim. kaupassa niin, että lähtnyt vain karkuun, ja se on aina johtunut omista "en tiedä mitä sanoisin!" - peloista, ei siitä toisesta raasusta, joka varmaan jäi miettimään että olenko noin kauhea ettei edes moikata voi...

-kummitus- kirjoitti...

Nekku-koiran äitee, katsotaan miten käy. Toivotaan parasta. :-D <3

Peppone, herneissä on sellainen hienostuneen mieto maku. Itse rakastan niistä tehtyä sosekeittoa. Herkkua!

Ambra, noh, elämä on. Minun pitäisi pystellä erossa koko jutusta, onhan tuo jo nähty monta kertaa. Mutta kun on sama pää, se tyhmä, niin aina vaan kuvittelee onnistuvansa. :-(