torstai 17. maaliskuuta 2016

Sekavia ajatuksia

Olen jatkanut yhteydenpitoa S:n tyttären kanssa. Olen kuullut paljon S:n viimeisistä vuosista. Hän oli selvinnyt, vähentänyt hörhöilyä, ryhtynyt liikkumaan, laihtunut, ollut iloinen. Hän oli löytänyt rakkauden, mennyt kihloihin. Niin, mietin siinä vaiheessa itsekseni, miehillä se on niin helppoa; jättää asiat taakseen ja mennä eteenpäin. Sitten ravistin ajatuksen päästäni, ei se niin mene. Osa ihmisistä pystyy siihen, osa muuttuu ihan oikeasti, osa näyttelee.

Minäkin muutuin, mutta en hyvään suuntaan. Minusta tuli epäluuloinen peluri, en osaa sitoutua, leikin ihmisillä, vaikka sen hellästi ja taitavasti teenkin. Olisiko syytä katsoa itseään peiliin ja ryhtyä korjaamaan itseään, mikäli se enää on mahdollista? Vai annanko vain olla ja mennä, päädyn sitten ihan oikeasti loppupelissä itsekseni. Tai ehkä minulle jäävät ystävät. Ehkä jää edes internet ja blogi.

Miksi ihmeessä tätä kuolemaa nyt tunkee kaikkialta? Miksi kaikki kiva loppuu? Pahimmassa tapauksessa se vielä sattuu loppuessaan. S. oli löytynyt keittiön lattialta, nopea oli varmaan ollut lähtö. Hänelle tehdään ruumiinavaus, sitten selviää lopullinen kuolinsyy. Tytär kyllä mietti, että ei se mikään ihme, jos elimistö ei kestä, kun sitä on rääkätty nelisenkymmentä vuotta. Olin taas ihan hiljaa, mietin itseäni. Etenkin nyt flunssan jälkeen olo on tuntunut harvinaisen huteralta. Työtä on niin paljon, että vessassakäyminenkin tuntuu ylitsepääsemättömältä ponnistukselta. - Välillä löydän itseni haaveilemasta syöksystä lasin läpi.

Minä yritän lohduttautua, että muutaman viikon päästä tämä on ohi. Voin oikeasti ryhtyä unohtamaan koko showta. Sitten ehkä jaksan taas ryhtyä etsimään töitäkin.

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä sää nyt olet aika syvissä vesissä. Mut ehkä se on jollain tapaa tarpeen. Saat asian loppuun käsitellyksi. Ja ehkä huomaat, että rankoista kokemuksistasi huolimatta sun ei ole pakko jäädä niiden vangiksi? Jos haluat jotain muuttaa, voit tehdä sen. Jos et halua, silloin sun on parempi näin.

Åboriginal

Tiina kirjoitti...

Musta tuntuu, että jollain tapaa hankalia lähimmäisiä on helpompi muistaa sillä tavalla, että ne on justiinsa muuttuneet "paremmiksi" ihmisiksi ennen kuolemaansa. Tosi usein kuulee esim. yliannostukseen kuolleesta ihmisestä, että se oli just pääsemässä kuiville jne. Vaikka eihän se tietenkään ollut.
Eipä sillä, en sano, etteikö tässä tapauksessa niin voisi olla käynyt oikeastikin (siis se paremmaksi muuttuminen), mutta tuo on vaan hirveän tuttu kaava.

-kummitus- kirjoitti...

Kiitos kommenteistanne.

Minä vaan täällä itsesäälisenä määyn, tämä menee ohi. Onneksi. Minä kun en muiden asioille mitään voi eivätkä omat ajatukseni/ tuntemukseni mitenkään hallinnassa tunnu olevan.

Anonyymi kirjoitti...

Tärkeää on olla itselleen armollinen. t.sanna

-kummitus- kirjoitti...

Pitää yrittää muistaa se. Välillä vaan on vaikeata.