Because you can

Onnistuneesti buukkasin ensi viikonlopun täyteen musiikkia ja ystäviä, vaikka juhlakuukausi loppuu tänään. Nyt pitäisi jotenkin yrittää saada hoidettua parissa päivässä kaikki kotihommat, koska sunnuntaina minulla on aivan samanlainen olo kuin viime sunnuntaina. Ja sitä edellisenä. Ja ties kuinka monena sunnuntaina ennen sitä. Mutta näinhän minä olen päättänyt, että osallistun niin pitkään kun voin. Sitten nimittäin harmittaa, kun ei enää voi. Ja sekin aika vielä koittaa, koskaan ei tiedä, se voi tulla aikaisemmin kuin arvaankaan.

Luvassa on hienoja ihmisiä ja kaksi kovin erilaista keikkaa. Vielä eri keikkapaikoissakin. Oikeastaan minusta on kivaa pitää hauskaa. Ja ajatelkaa, minulla on tähän varaa! Toisin oli elämä avioliiton jälkeen, edes kahville ollut asiaa, kun ei ollut yhtään ylimääräistä. Nyt asuntolainaa on jäljellä enää kahden kuukauden erät ja sitten aloitan armottoman säästämisen. Minun täytyy hankkia jonkinlainen pesämuna mahdollisen konkurssin ja irtisanomisen varalta.

Eilen olimme kollegan kanssa jossain saaristossa tutustumassa ammatillisesti kiinnostavaan kohteeseen. Se vaan oli liian kaukana meidän tarpeitamme varten, mutta kaunis. Aurinko paistoi, sirkat sirittivät, ruskaa oli tarjolla. Samoin hyvää herkkuruokaa, muutama juoma ja erinomainen keskinäinen seuramme. Huono puoli asiassa oli se, että töistä piti lähteä jo puolenpäivän jälkeen, tarkoittaa sitä, että tänään on mahanalus jalkoja täynnä. Luvassa puhaltelua ja puuskutusta.

Aion jatkaa tätä niin pitkään kuin voin. Nukun sitten dementiaosastolla vaipoissani, jos muistan silloinkaan.

Jaksamisajatuksia

Perjantaina töiden jälkeen minulla oli kutsu naapuriin saunaan. Pakkasin pesuvehkeet ja soveliaita juomia mukaan, kuuden jälkeen olin jo kävelemässä mäkeä ylös. Harmitti, kun Murdoch Mysteries jäi taas tauolle niin jännään paikkaan, että miten sitä malttaa seuraavia jaksoja odottaa. Eivät ne kuitenkaan voi Crabtreeta moiseen pinteeseen jättää!

Illan aikana unohtuivat murhamysteerit ja kavala maailma, kun hihittelin ihan uudessa seurassa. Tai oikeastaan minulle sanottiin, että en hihittele, vaan puhun äijäkieltä. Sauna oli virkistävä, juomat kylmiä, ruoka oli maistuvaa, uuteen ihmiseen tutustuminen vaan on niin henkisesti kuluttavaa. Se vie aikaa, energiaa ja sitten sitä kuitenkin miettii, että onko tämä nyt kuitenkaan sen arvoista. Että entäs jos tässä vaan taas jälleen kerran kertoo itsestään kaikenlaista vain seuraavan kulman takana törmätäkseen johonkin sellaiseen, mitä ei olisi tahtonut löytää.

Opin itsestänikin uusia asioita, muun muassa sen, että olen kuulema kaminasta seuraava yöaikaan. Seurassani ei tarvitse peittoa. Se ei välttämättä ole hyvä asia.  Opin paljon myös uudesta ihmisestä, saa sitten nähdä, teenkö tiedoilla mitään, vai onko se hukkaanheitettyä muistitilaa. Veikkaisin, että olen ainakin tutustumassa uuteen potentiaaliseen ystävään.

Lauantain roolipeli oli levoton. Taisimme kaikki olla vähän väsyneitä, mutta pitkästä aikaa olimme koko porukka koolla kaikki. Hyvä pelikerta; päästäksemme yhdelle planeetalle aloitimme tehtävän portinvartijoille. Saavuimme villiä magiaa täynnä olevalle planeetalle, jossa emme joutuneetkaan taisteluun, vaan opimme uusia kykyjä. Ekspaa ropisi niin, että heikompaa hirvitti, se on taas tasojen nosto edessä. Mukaan alukselle tarttui muun muassa sähkölohikäärme, itse taas sain uuden taidon, opin muuttamaan muotoani. Pelikerran lopussa ymmärsimme sopia seuraavan pelikerran. Sen määritteleminen kun tahtoo olla vaikein tehtävämme.

Iltasella sain naapurin puolestaan luokseni kylään. Samalla kun tiskasin, hän viihdytti minua. Katsoimme telkkaria parisen tuntia, jopa niin laadukkaan elokuvan kuin Zombie Strippers, jestas, kauhua, joka oli jo traagisen humoristista. Mutta kyllä minä silti välillä katsoin poispäin, en vaan kestä kaikkea. Yöllä kuulin, että sänkyni on liian kapea kahdelle ja että siinä on kuoppa. Itse taas huomasin, että peliseurueemme lapsukaiset olivat murustaneet sen täyteen keksinmurusia. Tuli ihan oma lapsuus ja näkkärin syöminen sängyssä mieleen, samoin tuli mieleen prinsessa ja herne.

Onneksi luvassa on taas luova tauko tapaamisten välissä. Voimme molemmat sulatella kokemuksiamme ja miettiä, mitä tässä oikein ollaan tekemässä. Vai tehdäänkö mitään. Viikonloppu kuitenkin oli kiva.

Nukuin viime yönä kuin tukki. Näin unta joulusta. Siellä jaoimme lahjoja suuntaan jos toiseen. Itse tilasin itselleni perjantaina aikaistetun lahjan, sähkötyöpöydän. Se tulee kalliiksi, mutta toisaalta tulee olemaan ikuinen peli. Nyt vaan pitää muistaa laittaa vanha pöytä ilmaiseksi kiertoon toivon mukaan. Tai sitten se on toimitettava sorttiasemalle. Pahoin pelkään, ettei ketään kiinnosta lastulevy.

Mie sulle piragat väännän

Työpäivän jälkeen on niin kovin vaikea ryhdistäytyä tekemään asioita. Etenkään alkuviikosta. Ongelmana tietenkin on, että loppuviikkoa kohti kiire tuplaantuu. Minä vaan olen erinomaisen hyvä makoilussa, röhnöttämisessä ja elbaamisessa. Joskus menee pitkälle iltaan sen kanssa. On se luojan lykky, etten kääpiöitä koskaan tehnyt, joutuisivat itse itsensä hoitamaan. Ei minulla niitä kuitenkaan kenenkään järjellisen ihmisen kanssa olisi tehtyinä.

Torstaina opetin taas yhdelle ihmiselle töitä. Ihminen ihmetteli, kun minulta tullaan kysymään miljoonaa erilaista asiaa, että eikö ihmisten pitäisi itse tehdä päätöksiä. Nauroin, etteivät he uskalla. Minä uskallan. Minulla ei koskaan ole ollut vaikeuksia siinä lajissa. Usein teen vääriä ratkaisuja, mutta jos on tarve, korjaan tekojani. Aina en tosin onnistu, siitä olen surullinen usein - etenkin henkilökohtaisessa elämässäni. Jokainen väärä teko ajaa minua kauemmas ihmiskunnasta. Tähänkään saakka uskoni itseeni ei vahva ole ollut, silti ratkon tekoja kuin saumoja huonosti istuvasta ruumisliinasta.

Työpäivän jälkeen tein lauantaita varten piragan. Perinteisen levylihapiirakan. Nimittäin lauantaina pelataan taas roolipeliä. Edellisellä kerralla saimme seikkailun loppuun, katsotaanpas minne pelinjohtaja meitä seuraavaksi ryhtyy viemään. Pientä eripuraa on ollut liikkeellä, saako tehdä uuden hahmon, kuka käy riittävästi pelaamassa. Pitää sanoa, että kun itse on totaalinen amatööri lajissa, niin välillä naurattaa ja taas tekisi mieli tehdä ratkaisuja. Sitten ymmärrän, etteivät minun mielipiteeni ja kokemukseni lajissa anna minulle auktoriteettia. Kerrankin olen hullu kuunteluoppilas.

Tänään aion tehdä töissä vähän töitä. Aion korjata jälkiäni, eiliseltä taisi jäädä paljonkin parsittavaa. Minun pitäisi saada joku parsimisen suomenmestaruuspalkinto. Iltasella menen toverin luokse saunaan. Juon todennäköisesti alkoholia, toivottavasti en päivitä sen jälkeen mitään minnekään. Miten minun elämästäni tällainen tuli ja miksi minulla on Hankalaa niin hirvittävän kova ikävä? (Aina sitä, mitä ei saa. Mutta en minä siihen vellomaan jää, kyllä te minut tiedätte. Vaikka väkisten eteenpäin.)

Nykyään on niin vaikea saada hyvää henkilökuntaa

En ymmärrä, miten voin inhota kodinhoitoa, vaikka pidän kodistani erittäin paljon. Siivoaminen on syvältä, puhdas koti on ihana, lakanoiden vaihto tuskaa, puhtaat lakanat jumalainen kokemus, pyykinpesu on saatanasta, mutta riipasepa päällesi puhtaat (ei miltään tyhmältä hajusteelta löyhkäävät) riepuset, niin sielukin puhdistuu. Tiskaaminen on ainoa kotityö, josta pidän. Niin ja ruuanlaitto, mutta se ei ole kotityö, se on harrastus. Olen erittäin huonoa henkilökuntaa. Sen lisäksi ehkä vähän panikoin, koska olen nähnyt viime aikoina yhden kodin, joka oli suorastaan nuoltu. Ja sen haltija oli mies. Ja se mies saattaa tulla tutkimaan minun nurkkiani - ehkä en näin ollen voi laskea häntä kotiini.

Äh. En ajattele. (Perusratkaisuni kaikkiin tuskastuttaviin tai vaikeisiin asioihin. Kun niitä ei ajattele, ne eivät ole olemassa ja ne menevät varmasti pois.) Sitä paitsi en kerkeä ajattelemaan, työtä riittää koko rahan edestä, tänään muun muassa harrastamme iltapäivällä poistumisharjoittelua (just se, mitä kaipasin ja mihin minulla on aikaa, not). Kotona taas olen keskittynyt kyselemään tarjouksia sähköpöydistä. Tahdon investoida itseeni, ongelman tuottavat mitat, se saa olla max 100 cm leveä ja 60 cm syvä. Minulla on jo kaksi tarjousta, kalliiksihan se tulee, mutta ei tämä koneella illat pitkät kyyhöttäminenkään hyvä asia ole.

Huomaatte varmaan, että olen saamassa isänperintöni. Olen päättänyt, että sähköpöytä ja myöhemmin uusi sänky eivät ole laisinkaan huono sijoituskohde, ainakin ne silloin menevät johonkin pysyvään eivätkä vain rillutteluun. Viikonloppuna selittelin isäsuhdetta ystävälleni, pillahdin pienesti itkuun, kun yritin miettiä, miltä olisi tuntunut, jos olisi ollut isä. Se kuulemma etenkin tytöille on tärkeätä, että tulee hyväksyntää. Koitan nyt sitten hyväksyä itse itseäni, että mie olen tällainen, enkä muuksi muutu. Parempi oppia elämään itsensä kanssa ja lopettaa joutava volina. Sekä jatkaa rilluttelua ja lakata ajattelemasta.

Kosken rannalla

Tietysti juna oli myöhässä arvioidusta lähtöajastaan reilun puoli tuntia. Olin kuitenkin ihan ajoissa Pasilassa, sielläkin tunnelma käynnistyi verkkaisesti. Taisimme kaikki olla hivenen epäuskoisia, että pääsemmekö junaan ja matkaan. Sieltä se kuitenkin puksutteli ja keräsi meidät kyytiin, oli varmaan viimeistä paikkaa myöten myyty. Ja kuten arvelinkin melkoisen humalaista porukkaa palaamassa kotiseuduilleen mieltään ilmaisemasta. Muutakin oli nautittu kuin kansalaisluottamusta.

Minulla lounasajasta oli jo sen verren pitkä aika, että matkaevääksi ottamani voileipä teki kauppansa junaravintolasta hakemani kahvin kanssa. Pääsin todistamaan humalaisen pariskunnan tragediaa, olivat viinipullot hajonneet pitkin junan laittioita. Sitä epätoivon määrää oli suorastaan surkuhupaisaa seurata, minullakaan ei ollut heille edes muovikassia antaa ehjänä säilyneiden tavaroiden kuljettamiseen.

Matka sujui nopeasti, vain nelisenkymmentä minuuttia myöhässä saavuin määränpäähän, kaupunkiin, jossa olen käynyt viimeksi lapsena sukuloimassa. Ystävä oli jo vastassa minua, oli saapunut hyvissä ajoin, kun eivät sielläkään bussit kulkeneet. Siinä sitten arvoimme hetken, että lähdemmekö baareihin vai menemmekö heille kotiin, kun molempiin on yhtä pitkä matka ja taksilla pitää ajella kuitenkin. Onneksi järki voitti ja matkasimme heille.

Siellä suoritimme alustavan päivityksen, vaikka olemme kirjoitelleet kaiken aikaa, oli edellisestä näkemisestämme seitsemisen vuotta. Ei kyllä tuntunut siltä, sen verran helppoa oli ja saman tien löysimme vanhat jäljet. Purin tuliaiset kassista, sillä välin emäntä laittoi iltapalan. Kummasti kaikesta virkistyneenä läksimme kylille, taas taksilla tietenkin.

Baari-ilta oli mukava, loikimme tiiviissä keskustassa baarista toiseen. Toisaalta oli kiva liikkua, kun kukaan ei tuntenut, mutta toisaalta tajusin paikkakunnan olenvan sen verran pieni, että jos asuisin siellä, pian saisin erittäin omituisen leiman otsaani. Liian vanha, liian näkyvä, liian perso alkoholille ja miehille. Voi minua, parempi pysytellä pääkaupunkiseudulla, missä uppoan massaan. Pelastin vielä joutessani yhden nuoren miehen itsetunnon, ennen kuin ajelimme neljän jälkeen taksilla kotiin.

Lauantai meni nauraessa. Kävimme toistamiseen kaupungilla, tällä kertaa bussilla, tuli nähtyä maisemiakin. Aurinko paistoi, keli oli mahtava. Ihmisiä oli liikkeellä paikallisen tapahtuman tiimoilla, elävää musiikkiakin oli tarjolla, me emme kyllä siihen osallistuneet, tärkeintä tuntui olevan liike, ei päämäärä. Iltasella palasimme kotiin lähikaupan kautta, ystäväni puoliso oli tehnyt meille valmiiksi jumalaista kanapataa ennen pakenemistaan mökille. Ruokapöydässä tuli istuttua hartaasti, sitten vielä sohvalla ennen kuin venymme ansaituille unille.

Eilen palasin kotiin. Mietin mielessäni, että kolmen tunnin junamatka tuntui suorastaan siedettävältä siihen nähden mitä kidustusta ovat Pohjoisemman Suomen retket. Sinnekin olen taas lupautunut lokakuussa. Mutta hyvä uutinen oli, ettei selkään enää satu. Viikko sitä meni potiessa, ei tule vanhuus yksin, pitää sanoa. Nyt on sitten taas kiireinen työviikko edessä, mitäs olin perjantain poissa, paha ihminen.

Sosiaalinen media osoitti voimansa

Minähän olen somejuttujen suuri ystävä. Johtuu varmaan luonteesta, kun on tällainen sosiaalinen erakko ja mielellään pitää yhteyttä ihmisiin kirjoittamalla. Vaikka aluksi epäilin naamakirjaa kovinkin, olen kääntänyt kelkkani ja molemmin rinnoin osallistun sosiaaliseen hässäköintiin naamakirjassa. Minulle se on antanut paljon, olen löytänyt kauan sitten kadonneita ystäviä, pidän enemmän yhteyttä sukuni kanssa, voin jakaa tarpeetonta tavaraa tarvitseville, antaa apuani, saan vinkkejä, ohjeita ja itsekin vastaanotan ihan konkreettista apua.

Minulla nimittäin on kyyti asemalle iltapäivällä. Riemua! Ei tarvitsekaan kävellä lähes kuutta kilometriä pahimmassa tapauksessa sateessa. Yksi entisistä nuoristani lähestyi minua sen jälkeen kun olin laittanut kyytikyselyn naamakirjastatukseeni. Hän kuulemma tunsi piston sydämessään ajatellessaan minua patikoimassa vesisateessa. Että kun olen häntä niin paljon auttanut, niin nyt hän auttaisi kerrankin minua. Siinä kuulkaa vanhan täti-ihmisen sydän suli, olen minä sitten jotain hyvääkin tässä maailmassa saanut aikaan, kun saan jotain takaisin.

Saunassa olen käynyt, aamupalan syönyt, eväät pitää tehdä. Pakkaaminen on tekemättä. Astiat tulee tiskata ja biojäteroskis viedä. 550n bussipysäkillä pitäisi käydä ottamassa yhdestä graffitista kuva, koska se oli niin hauska. Tahdon sen talteen ennen kuin taideteos pestään pois. Ja mitäs vielä?

Kohta pitää jatkaa mielenilmausohjelman seuraamista, minulla on siitä vähän kahtiajakoiset ajatukset. Tämä siksi, että minulla on vähän sellainen tunne, että ne hyvin ansaitsevat ay-pomot ajavat aika paljon omaa valta-asiaansa. Sen sijaan sitä vastaan olen minäkin, että hallitus alkaa tehdä työmarkkinatoimenpiteitä. Omasta puolestani ilmoitan olevani valmis luopumaan mieluummin vaikka koko lomarahasta, mutta vapaa-ajasta en v*ttu luovu. Sitä on nytkin liian vähän. Ja hoitohenkilökunnalta ei sitten viedä mitään!

Tiedättekös miksi lomaltapaluuraha aikanaan keksittiin? Suomalaista työmiestä oli vaikea saada loman jälkeen takaisin töihin. Villiintyivät pahasti kesäloman aikana, niinpä keksittiin, että tarjotaan palaaville porkkana. Nyt ei ehkä enää olla niin villejä, niin voisimme tulla töihin ihan ilman palkkiotakin. Ainakin itse koen, että työ jo sinänsä on palkkio, mutta minä olenkin ollut sitä ilman ja olin tulla hulluksi sinä aikana.

Lupa tsillata

Eilen ennen yhteen kaupungissa olleeseen tapaamiseen menoa valmistauduin henkisesti jonottelemaan rautatieaseman lipunmyynnissä. Mitä vielä, eihän siellä ollut puolen kahdeksan punttuussa kuin muutama hassu turisti ja minä. Sain lippuni vaihdettua aikataulun mukaan heti mielenosoitus-kansanjuhla-hengennostatusmurinan jälkeen lähtevään junaan. Lipunmyyjä kyllä varoitteli, ettei aikataulu varmaan tulisi pitämään, mutta olin jo aikaisemmin päättänyt ottaa asian seikkailuna.

Olenhan viikonlopun vapaalla, olen menossa viettämään ystävän kanssa vapaa-aikaa, voin ottaa pari virkistävää juomaa. Voin lukea, kirjoitella, blogata, katsella ihmisiä, aistia tunnelmaa. Ja hyvin todennäköisesti joudun lähtemään kotoa kävellen Pasilaan, ellei naamakirjassa huutelemani kyytipyytö herätä kenenkään mielenkiintoa. Epäilemättä ketään ei kiinnosta lähteä ruuhkaan seikkailemaan kaupungin keskustaan mieltäänosoittavan humalikkoporukan sekaan. Kansanuhojuhlaa siellä kuitenkin rakennetaan, sanokaa mun sanoneen. Ehkä on parempi kävellä Pasilaan.

Saa nähdä, mitä selkäni on siitä mieltä. Se nimittäin ei edelleenkään ole täysin parantunut viikonlopun nitkahduksestaan. Reppua ei kannata selkään ottaa, parempi mennä vedettävän laukun kanssa, vaikka se nyt turhan suuri onkin mukaan otettavaksi, mutta lastaan sen vaikka täyteen matkajuomia.

Olen oikeastaan ihan tyytyväinen siihen, että pystyn ottamaan perjantaiksi saldovapaapäivän. Voin herätä rauhassa, lämmittää saunan, pakata ja ihmetelle maailmanmenoa. Töissäkin tosin varmaan olisi rauhallinen päivä, parempi niin kollegalle, jolla on auto ja joka aikoi tulla töihin.

Isänperinnön saamisessa on ollut hivenen ongelmia. Perhe kun kävi sotaa paossa yhdellä paikkakunnalla, isäni syntyi siellä, mutta liitettiin varsinaisen kotikuntansa kirjoille. Sitä ei pankkivirkailija tahdo ymmärtää. Tuli mieleen, että sota-ajasta ja evakoista on jo niin pitkä aika, etteivät ihmiset ymmärrä nykyistä kansanliikettä. Kuolemanpelko ajaa ihmistä vaikka kylmään pohjoiseen. Ja kun siellä omalla maalla on kaikissa maissa sama saatana eri muotoineen riehumassa eikä missään ole turvallista, niin kai sitä tolkun ihminen tahtoo siitä saatanasta mahdollisimman kauas. Ensin pannaan vahvimmat voimat liikkeelle, että voitaisiin kenties sitten läehttää loput perässä. Normihommaa, miten sitä on niin vaikea hyvinvointiyhteiskunnan elätin/ kantaväestön ymmärtää?

Ja totta helkkarissa se sota sieltä pitäisi saada loppumaan, parempi olisi ihmisellä kotonaan olla kuin toisten nurkissa luuhata, mutta kukas sen lopettaa? Kertokaa viisaammat.