lauantai 25. toukokuuta 2013

Pieni tarina

Tämä on tarina menneisyydestä. Sillä ei ole mitään tekemistä nykyisyyden kanssa. Voinee johtua siitä, että ystävän kanssa vanhoja asioita jumputin.

***

Silloin kun olin naimisissa ja elämä meni päin sukupuolielimiä, jouduin eräänkin kerran kotonani, tai siinä paikassa, jota kodiksi kutsuttiin, kusiseen rakoon. Entinen puolisoni heittäytyi väkivaltaiseksi, kun häneltä loppuivat sanat. Minulla sattui kerran olemaan hetki aikaa etsiä turvakodin numero. Tuli toinen hetki, että kerkesin numeroon soittamaan, kello oli ehkä kymmenen illalla. Kun esittelin asiani, että nyt pitäisi päästä jonnekin jemmaan, niin minua ryhdytään päivystävän vastaajan toimesta temttaamaan.

- Oletko itse paljon alkoa ottanut?
- Minun pitäisi nyt päästä pois täältä. Onko sillä mitään väliä, kun minusta tuntuu, että tämä ilta ei pääty hyvin?
- Kyllä se nyt vaan pitää selvittää. Oletko paljon alkoa juonut? Meidän pitää tänne kirjata, miten paljon olet alkoa ottanut.
- Kiitos vastauksesta, soitan uudelleen kun minulla on vastaus kysymykseenne.

Olin siinä vaiheessa selvinpäin. Olisin voinut olla hiprakassakin, oli viikonloppu, eikä minulla enää riittänyt kärsivällisyys katsella toisen juomista päivästä toiseen. Hedelmätön keskustelu jatkui hetken. ALKOA! Saat*na, jos ei edes suomea osata. Se on alkoholia tai viinaa, mutta Alko on paikka, josta sitä saa Suomessa laillisesti ostaa. Minä en kenellekään tuntemattomalle ihmiselle ala puhelimessa tuollaisista asioista puhumaan. Sitä paitsi olin jo kertonut, että entinen puolisoni oli humalassa ja humalassa väkivaltainen. Ja että merkit olivat ilmassa.

Samana yönä heräsin siihen, että entinen puolisoni riipoi minut sängystä, kun olin mennyt nukahtamaan kesken hänen monologinsa. Siinä vaiheessa kun hän kuristi minua niin, että jalat juuri ja juuri hipoivat lattiaa, mietin hetkellisesti mielessäni, että olisi kyllä ihan oikein sille saat*nan alko-natsille, jos nyt kuolisin. Ihminen miettii mielenkiintoisia asioita, kun hätä on suurin.

Kun irti pääsin, syöksyin sängyn alle piiloon. Silloin entinen puolisoni rikkoi sängyn päältäni, jäin onneksi patjan alle. Säleet vain lensivät ja ärräpäät samoin. Olin aivan hiljaa, annoin hänen riehua itsensä tainnoksiin. Toivoin, etteivät naapurit reagoisi. Häpesin olemassaoloani. Loppuyöksi hiivin porraskäytävään rappujen alle nukkumaan. Sielläkin oli turvallisempaa kuin koti-nimisessä paikassa.

Minulla oli siinä vaiheessa vain yksi osoite, jonne pystyin menemään silloin tällöin karkuun. Aina ei ollut rahaa edes lähteä minnekään. Siitä ja kaikesta muustakin tuesta olen ikuisesti kiitollinen tukea tarjonneille henkilöille. Mieluiten toki olisin kotonani ollut tai pois muuttanut, mutta taloudellisista syistä jouduin sitä lykkäämään, kunnes sain rahaa säästettyä. Siinä meni vaan turhan pitkään, tunsin itseni todella maan matoseksi. Mutta jotain opin, en enää sen jälkeen soittanut turvataloon.

Kun ihminen joutuu perheväkivallan uhriksi, häntä häpeää tilannettaan. Osittain koin sen omaksi syykseni, vaikkei syytä ollutkaan. Ihminen ei enää ymmärrä omaa parastaan, hän uskoo seuraavan päivän vakuutteluja, ettei tilanne tule toistumaan. Häntä hävettää, mitä naapurit ovat saattaneet kuulla, hänellä ei ole voimia enää liikahtaa tilanteesta. Ihminen olisi tarvinnut tukihenkilön, mutta sellaisen tukihenkilön, joka ei heti ensimmäiseksi alkaisi arvostella häntä. Olisin tarvinnut jonkun, joka olisi auttanut minua tekemän päätöksen silloin, kun tilanne ei ollut paha. Normiarjessa. Mutta kun jostain syystä sitä vaan ajattelee parasta pahastakin. Eikä tilannetta mitenkään auttanut historiani, se, että olen väkivaltaisen alkoholisti-isän tytär. Minullehan tilanne oli lähes normaali.

Häpeän edelleen koko avioliiton loppua. Kovin harvat ihmiset tiesivät totuuden, tai noh, tämän jälkeen taas useammat, koska he tämän joutuvat lukemaan. Olen pahoillani. Peittelin tilannetta viimeiseen saakka, koska menin rakkaudesta naimisiin. Peittelin vammojani, en puhunut, tiesin, että minun pitää päästä pois, mutta en vaan tiennyt, minne tai miten. Sitten aloin säästämään rahaa ja etsimään asuntoa, pieniä summia ja pieniä valheita, siinäpä mietitte valehtelevaa naista. Siinä meni vuoden päivät. Mietin kumpi tapahtuu ensin, kuolema parisuhdeväkivallan uhrina vai muutto. Minä sain muuton, mutta niitä kuolleita tai pahasti vammautuneitakin on. Puhumattakaan lapsista.

Joka kerta kun luen tai kuulen tarinoita kuolleista puolisoista tai lapsista, koen niin suunnatonta raivoa, että voisin ottaa astalon ja aivan omakohtaisesti mennä jakamaan oikeutta. En sitä tee. En uskaltaisi kuitenkaan. Minä pääsin karkuun, valitettavasti kaikilla ei niin hyvä tuuri ole. Ja varokaa, te saatanat, jonain päivänä ei enää puhe riitä. Sen jälkeen kenelläkään meistä ei enää ole kivaa. Minun aseeni on uusi viha.

Te siellä toisaalla, koittakaa jaksaa, älkää jääkö yksin. Lukekaa merkkejä, haistelkaa ilmaa. Olkaa varovaisia. Kuunnelkaa sama tarina kerta toisensa jälkeen, kannustakaa, muistuttakaa hyvistä päivistä, ettei se juuri tänään teitä tappaisi. Ja sitten karatkaa paikalta. Sen jälkeen soittakaa poliisi. - Tai tappakaa se perkele. Olen niin teidän puolellanne, mutta se ei taas paljon auta. Miellummin älkää tappako, antakaa yhteiskunnan hoitaa. Tai ajan. Aika parantaa haavojakin tosi tehokkaasti.


9 kommenttia:

ambra kirjoitti...

Ystävä rakas! Kyllä sinä oot vahva, vaikka eihän siinä tietysti muuta voinut. Hyvä että pääsit pois! Ja kyllä pistää vihaks tuon "auttavan työntekijän" kysymykset... Ehkä se oli joku oppikirjan mukaan etenevä harjoittelija :P

Marjaana kirjoitti...

Olen samaa mieltä turvakodin työntekijän tekosista: tuo on syyllistämistä ja sitä juuri ei saa tehdä.

Minulla ei oikein ole sanoja, kirjoituksesi kosketti niin. Kerrottakoon, että kerran alkoholisoitumassa oleva poikaystäväni löi minua. Yhden kerran, ja sekin jätti sellaiset jäljet, etten edelleenkään aina luota ihmisiin.

Pahinta tapauksessa oli se, että en lähtenyt heti. Tai otin vielä kerran takaisin ja menetin itsekunnioitukseni tästä syystä pitkäksi aikaa.

Ystäväni elää juuri nyt huonossa parisuhteessa jossa ei nähdäkseni ole väkivallan mahdollisuttta mutta tukena, olkapäänä ja turvapaikkana koitan olla kuitenkin. Juuri noista syistä kun kirjoitit.

Lämmin halaus täältä.

-kummitus- kirjoitti...

Olen pahoillani tästä henkisestä oksennuksesta, mutta taidan antaa olla. Ihan hyvä muistutus itsellenkikin, ettei tule sen parisuhteen perään haikailtua.

Timo Lampi kirjoitti...

Tosiaan törkeetä käytöstä turvatalosta, mutta ei se puolisonkaan käytös "ihan" oppikirjasta oo. Onneks pääsit karkuu!
*Nostan sulle lippistä*

Mañana kirjoitti...

Voi Luoja. Mitä oletkin jaksanut kestää!! Oma isäni kuoli alkoholiin, mutta pahempi oli äitini, joka löysi paon helluntaiseurakunnasta. Isääni kiikutin 15 vuotiaana sänkyyn, kun hän kaatui lattialle. Ei hyvä yhdistelmä. Muistan kun valehtelin että minulla oli auton avaimet, kun isä halusi ottaa auton ja ajaa pois. Silloin pelkäsin todella, mutta ei hän ikinä lyönyt, pahempi oli oman äitini 'saatanan sitomiset' edessäni.
Kuitenkin katsoin parhaaksi muuttaa kauas, kauas.
Ensimmäisessä työssäni vastaanottovirkailijana hotellissa asui suomalainen pariskunta. Hotellivieraat alkoivat soittamaan, että siellä tapellaan. Lopulta alas tuli vaimo, joka pyysi vaihtaa vaatteensa vastaanotossa. No tottakai. Itse menin koputtamaan ovelle, ja vastausta ei kuulunut. Mies oli nukahtanut. En poliisia kutsunut paikalle, varsinkin kun nainen anoi, että ethän soita. Seuraavana päivänä pari oli jälleen yhdessä ja kävelivät ohi kuten eivät olisi minua edes tunteneet. Vaikea siinä oli 20 vuotiaana, vieraassa maassa, mitään tehdä. Lisäksi mies oli ulkonäöltään aika nössö ja vaimo oli se kingi. Kyllä mietitytti.

-kummitus- kirjoitti...

Niinhän ne sanovat, että mikä ei taa, sattuu. Oma vika, mitäs en katsonut eteeni. Mutta opin kuitenkin jotain, kaikkiin ihmisiin ei voi luottaa.

Kionaya kirjoitti...

Kuinka hyvin ymmärränkään, miltä sinusta tuntui. Onneksi pääsit pois. Välillä on pakko ääneen muistella, että muistaisi eikä samanlaiseen suhteeseen enää lähtisi. Kiitos.

Anonyymi kirjoitti...

Onneksi, onneksi, onneksi pääsit aloittamaan uuden elämän. Ja kunpa olisin osannut edes aavistaa silloin, niin olisin voinut yrittää auttaa.
T: Satuilija

-kummitus- kirjoitti...

En minä olisi silloin ollut valmis vastaanottamaan apua, hävetti liikaa.