Pitkään viikonloppuun

Perjantaina söin itseni kylillä nukuksiin. Minulla oli treffit kahden edellisen elämän kollegani kanssa. Aikaa vierähti kyllä kiitettävästi viitisen tuntia, mutta kun olin jotenkin ajatellut, että  menisin siitä vielä kylille, niin jäipä tekemättä. Onneksi viikonloppua on vielä jäljellä, päivähän se on tänäänkin ja maanantaina vielä vapaapäivä. Sain järjestettyä itselleni saldovapaan, kun sain toisen alaisistani perehdytykseen naapuriosastolle, hänetkin on organisoitu työntekoon, vaikka minä en olekaan töitä hänelle antamassa.

Työtä riittää. On tuo ihme firma, miten ihmeessä ne ovat tulleet tähän saakka toimeen ilman minua? Ai niin, siellä on ollut muitakin yhtä tehokkaita töissä, ne vaan ovat ymmärtäneet poistua ajoissa. Minunkin pitäisi ymmärtää se, mutta kun en jaksa ryhtyä etsimään. Odotan ihmettä. Perjantaina oli muun muassa niin kiire, etten kerennyt muutamaa sanaa vaihtamaan ystävän kanssa, joka hyvää hyvyyttään soitteli lahja-asioissa minulle. Sitten laitoin tekstaria perään, senkin puhelimeni onnistui kirjoittamaan väärin.

Ette muuten ikinä arvaa, mikä minut saa ärsyyntymään nollasta sataan hetkessä. Se, jos joku lähestyy minua syyttävällä äänensävyllä, vaikken varsinaisesti ole asiasta vastuussa enkä siihen voi vaikuttaa. Olen jo pariin otteeseen huomannut oireyhtymää tulevassa matkaseuralaisessani. Itse hän taas on varsinainen loukkaantumisen maailmanmestari. Tämä ei nyt oikein lupaa hyvää, mutta aion silti nauttia matkastani, vaikka se sitten tarkoittaisi matkaseuran täydellistä ignoraamista. Tuskinpa tämä siihen menee, mutta kunhan suunnittelen tämänkin vaihtoehdon valmiiksi, niin ei sitten tule järkytyksenä. Tämänkertainen kriisi kuitenkin vältettiin, kun sain lähetettyä hänelle uudelleen matkasuunnitelmamme, jonka hän aivan itse oli kadottanut. Taatana.

Vaikka töissä olenkin järjestämisen maailmanmestari, en tahdo olla sitä vapaa-aikanani. Tahdon, että kaikki huolehtivat asioistaan itse ja joku mielellään saisi huolehtia minunkin asioistani. Sitä valitettavasti ei tule tapahtumaan, mutta ainahan siitä saa haaveilla.

Ps. Jos teillä on ruokailuvinkkejä Amsterdamiin, vastaanotan niitä mielelläni. Ei mitään heinät ristiin -keittiötä, vaan rustiikimpaa ihmisruokaa, kiitos.