Hyvät hautajaiset ja huonoja uutisia

Asiakastilaisuus oli onnistunut, kaikki sujui hyvin, vaikka taas kovasti epäilin. Olimme kahden jälkeen Helsingissä, kolmen maissa olin jo sängyssä, uni oli katkonaista. Heräsin puoli yhdeksän maissa salaman räsäykseen. Oli kummallista kuunnella jyrinää ilman sadetta. En saanut enää unta, mutta alistuin kohtalooni. Ajattelin, että jossain välissä saan kyllä nukuttua.

Matka Onnibussilla Pohjoisempaan Suomeen oli kidutusta. Tekonahkainen penkki hiosti, bussi oli varmaan viimeistä paikkaa myöten täynnä. Jalkatilaa ei ollut. Vaikka hinta on edullinen, päätin vakavasti harkita muita vaihtoehtoja seuraavalla kerralla, jos matkustaa pitäisi. Reilu viisi tuntia kidutusta, hikoilua ja sillitynnyrin syvimpään olemukseen tutustumista oli aika luotaantyöntävä kokemus.

Määränpäässä kuulin vastaanottohenkilökunnan kertovan, että hotelli oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Jotta ruuhkia oli odotettavissa aamiaispöydässä. Huone oli siisti perushuone, mutta koneellinen ilmastointi puuttui, se siitä mainoslauseesta, jonka mukaan hotelli oli juuri remontoitu. Edullinen se kuitenkin oli, mikä tärkeintä. Ja se oli kokonaan minun!

Kävelin äitini luokse syömään, kaupunki oli hiljainen. Sielläkin ihmiset pakenevat mökeilleen heti tilaisuuden tultua. Äitin ei ollutkaan yksin, kaksi hänen siskoistaan oli saapunut jo hautajaisia varten kylään. Illallisen jälkeen minua ryhtyi väsyttämään armottomasti. Istuin nojatuolissa ja olin nukahtaa kärpäsen surinalta kuulostavaan puheenporinaan. Ne mammat sitä puhuvat! Huomasin parhaaksi lähteä treffeilleni nukkumatin kanssa ja jo yhdeksän jälkeen makasin valkeiden lakanoiden välissä.

Sitten minä nukuin. Kävin syömässä aamupalan ja nukuin vähän lisää. Olo oli erinomainen suihkun jälkeen, kun kävelin siunauskappelille. Siellä tapasin lisää tunnistamattomaksi muuttuneita sukulaisia. Meitä oli reilu parikymmentä henkilöä, ei ollut isälläni kovin kavereita. En käynyt katsomassa ruumista, vaikka sitä minulle ehdotettiin. Se on minusta jotenkin makaaberia toimintaa. Kuten arvasinkin, ensimmäisen biisin aikana meiltä kaikilta aukesivat hanat, siinä me niiskutimme kahdessa rivissä kuin kuorossa konsanaan. Minua nauratti ja itketti yhtä aikaa, joukkohysteriaa parhaimmillaan. Pappina oli serkkuni, ihailin hänen ammattitaitoaan saada isäni kuulostamaan suorastaan ihmiseltä.

Siunaus ei kauan kestänyt. Siirryimme muistotilaisuuteen. Siellä laulettiin, syötiin, muisteltiin vainajaa kovin väkinäisesti. Minun kontolleni tuli adressien lukeminen, siitäkin suoriuduin. Vähän ennen kuutta rupesimme lopettelemaan tilaisuutta, veljeni usutti minut vielä viinakauppaan, kun huomasimme, että peijaistilaisuuteen hänen luokseen olikin tulossa enemmän porukkaa kuin alunperin olimme suunnitelleet. Niinpä laukkasin kaupungin halki, hiljaista onneksi oli, niin kerkesin napata vielä viitisen kuplajuomapulloa mukaani ennen kuin suuntasin vaatteiden vaihtoon hotellille.

Peijaiset sujuivat odotetusti. Tunnelma oli mukava, naurua ja puhetta piisasi. Ja ruokaa. Sukumme erikoisuus tuntuu olevan, että rakastamme toisiamme ruualla. mikäs siinä, paremmin maistuu juoma. Väki väheni pikkuhiljaa. Opin, että äidilläni on etäispesäke maksassa. Uusi lääkitys aloiteitaan elokuussa. Taitaa käydä niin, että vuoden sisällä on vielä toisetkin hautajaiset. Pikkuveljeni ovat viemässä häntä Dubrovinikiin matkalle elo-syyskuun vaihteessa, pitää katsoa, saisinko minäkin matkarahat kasaan. Epäilen kyllä, että se on jätettävä väliin, mutta pääasia, että he menevät ennen kuin on liian myöhäistä.

Sunnuntainen kotimatka oli hivenen inhimillisempi, bussi ei ollut niin täynnä. Kotona purin kassin, torkuin television kanssa ja natustelin jääkaapista löytyviä jätepaloja. Ei huvittanut mikään. Edelleen olin kohtalolle kiitollinen, että vei isäni nopeasti. Ei sänkyyn jääminen mikään ilo ole. Hän oli kuuleman mukaan suorittanut suurta anteeksipyytelykierrosta hieman ennen kuolemaansa, taisi itsekin tietää, miten tulisi käymään. Serkkuni ja hänen siskonsa olivat saaneet hänet vieraakseen kuolinyönä. Minua hän vaan kiusasi unessa. Veljen vaimo taas analysoi meitä sisaruksia, hän oli sitä mieltä, että olemme lähes pelottavan loogisia. Emme kuitenkaan kylmiä, vain helvetin järkeviä. En tiedä, jossain määrin saattaa pitää paikkansa, mutta on meissä kaikissa se pieni karjalainen itkijähenkilökin.

Harmittaa äidin sairastaminen. Olisin todella toivonut, että hän olisi saanut elää rauhassa monta hyvää vuotta. Mutta mistä sen tietää, ehkä lääkitys auttaa.