Romantikko

Dervissi vonkasi itsensä kylään eilen illalla. Varoitin, että täältä ei mitään muuta tipu kuin teetä ja sympatiaa ja sitäkin kovin heikosti. Olin työpäivän jäljiltä lähes sekopäinen, kolmen viikon aikana minua oli viskattu yli 600 sähköpostiviestillä. Pakkohan ne oli läpi käydä kaikki, että tietäisi, mitä on tekemättä. Samalla tein jo saman päivän hommeleita hullun lailla. Niin ja kerroinko, että ensimmäisen tunnin ajan taistelin konetta käyntiin, kun se tahtoi ajella kaikenlaisia päivityksiä ja muuta yllättävää kivaa ja välillä sammutella itseään.

Niinpä en voi väittää olleeni parhaimmillani. Olohousut, tukka kiinni, riepupaita ja meikin rippeet silmistä rapisten jälleen kerran neuvoin hänelle kuinka luokseni tullaan. Miten vaikeata se voi entiselle rokkarille olla? Kumpiko meistä oikein blondi on? En naljaillut kuin vähän, mutta nauruksihan se taas meni, kuten ennenkin hänen kanssaan.

Siinä me sitten latkimme rooibosta jutellen ensin maailman tilanteesta (kamalaa ja karmaisevaa), matkustamisesta (meillä on aivan eri intressit), meistä (ei tule tapahtumaan, kulumia ja vaivoja), vanhemmista (kremppaa ja kuolemaa), kodista (minulla on, hänellä ei), parisuhteesta (hänen yhdestä ja minun menneistä parista, hänellä on ja minulla ei). Elämästä. Ensimmäiset puoli tuntia hra Dervissi vaeltaa tapansa mukaan ympäri pilttuuta ja tekee huomioita, katsoo kirjahyllyn kirjoja, kyselee kirjoista, katsastaa makuuhuoneen ja kysyy, onko minusta tullut romantikko. Kysyin miksi, hän osoitti fuksianpunaista kattokruunuani. Totesin, että olin minä romantikko jo silloinkin, kun seurustelimme, mutta hänen kanssaan liekkiä ei koskaan korkealle saanut lietsottua. Ja että nyt olen juuri niin romantillinen kuin tahdon olla. Tosin nykyään taitaa romantiikkaa esiintyä vain ajatuksissani, en minä sitä enää keneltäkään odota.

Dervissi lopetti vaeltamisen ja köllähti sohvalle. Hetken päästä hän kysyi, että mitäs jos jäisi siihen. Minä siihen heitin vastakysymyksen, että mitäs jos katsoisin bussiaikatauluja. En todellakaan tahtonut hänen jäävän riesakseni valvottamaan minua keskellä viikkoa, vaikka miten mukava ihminen onkin. Niinpä saatoin hänet romantillisesti bussipysäkille, hän kiitti, sanoi rauhoittuneensa, halasimme ja suutelimme, ennen kuin läksin kotikolooni. Meistä taitaa oikeasti olla tulossa ystävät.

Nukuin viime yönä kertaakaan heräämättä melkein seitsemän tuntia. Sanoinhan minä, että se oli ensimmäinen loman jälkeinen työpäivä? Tänään oli jo toinen; olikos minulla tässä välissä joku loma?