Ison kaupan kulmalla törmäsin kolmeen kääpiöön, jotka kaikki huutelivat antamaan 20 senttiä. Ihan olivat kotoperäisen näköisiä pellavapäitä ja puhuivat hyvää suomea laskiessaan jo kerääntynyttä saalista, joka ei tuntunut kuitenkaan riittävän. Mutta niinpähän vaan olivat ottaneet oppia isommistaan, osasivat kerjätä ihan niin kuin vanhemmatkin asianharrastajat. En antanut. En kyllä myöskään jäänyt kyselemään vanhempien yhteystietoja tai edes pelottelemaan, että se on laitonta (koska se ei ole). Olisi kyllä tehnyt mieli, mutta oli pikkuapinoiden onni, että minulla oli kampaajalle kiire.
Kampaajasta tuli mieleen, että hän on sitten ihana. Ensinnäkin hauska ja vielä taitavakin. Sitä paitsi hän on ensimmäinen kampaaja, joka estottomasti on kehunut leikkauksen sopivuutta, nyt suositteli jo väriäkin ja muutenkin suunnittelee ilmiselvästi eteen päin, mitä aikoo tehdä minulle seuraavaksi. Ihana nuorimies! Oon ihan lovena!
Kaksi päivää poissa ja töissä on kaaos. Mitenkähän "raukat" pärjäävät sitten, kun olen kolme viikkoa poissa? Uusavuttomuutta ja tyhmäksi heittäytymistä on liikkeellä, en pidä kummankaan lajin harrastuneisuudesta. Onneksi pääsen jo lounaan jälkeen pois, vaikkei poispääsyn syy mitenkään hauskimmasta päästä olekaan, menen tutkittavaksi mistä leikataan ja mitä. Ja siitä taas tuli mieleeni, että äidilleni en uskaltanut taaskaan kertoa mitään, hän saa hermoromahduksen ja tulee lankoja pitkin, jos kuulee, että minua vaivaa joku. Parempi kertoa vasta sitten, kun vaiva on selvitetty ja hoidettu.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti