keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Onniputki

Koska epänormaali onnen aura leijuu yllämme, teen samalle päivälle kakkospäivityksen:

- sain töitä - siitä kaikille maailman työnantajille sorry vaan, olisin ollut parempi! (itsekään tosin en lakkaa ihmettelemästä tuuriani...)
- ystävät saivat asunnon ja ovat paksuna
- toisella ystävällä on jotain ihmissuhdeviritelmiä!
- toisilla on vakaa ihmissuhde
- sain mokkamasterin taivaasta - sieltä se vaikuttaa tipahtavan heti, kun kerkeän hakea sen postista. Minulla on hullun ihania ystäviä.
- pääsen ystävien luokse kylään päästäisenä
- ystävien luona pääsee ulos baariin, saa syödä hyvin, tehdä ruokaa ja saunoa puusaunassa, juttelusta en edes toinne haastella
- minulla on koti, jonka vain pankki voi viedä minulta
- velat ovat kohta saatavia, vielä 3,5 vuotta!
- veljillä menee hyvin, ottovelikin taitaa tulla vähäksi aikaa Suomeen. Ystävillä menee kohtuullisesti tai vielä paremmin. Silkkaa lovee!
- minulla on taas parillekin keikalle pilettejä
- veljentytär ei jäänytkään luokseni asumaan, vaan sai oman kodin. Hänellä on myös kumppani! Lovee potenssiin tulevaisuus!
- en liho, mutta en laihdukaan, olen ihan tyytyväinen, tukka kasvaa kohisten (valitettavaa, että muutkin karvat kasvavat kohisten, mutta onneksi on epilaattori - sille voisin tehdä oodin!)
- ruoka maistuu ja opin uusia reseptejä - vielä on paljon opeteltavaa
- työ on mielenkiintoista ja kivaa, koska se on vaihtelevaa ja teen sitä ihmisten kanssa
- minulla on maailman paras imuri. Silloin tällöin jaksan jopa leikkiä sen kanssa. Ja vaihtaa lakanat.
- voin auttaa ystäviä muutossa tekemällä loppusiivouksen
- saatan juoda loppusiivouksen aikana siideriä
- sitä ennen saan kissat yökylään, Winston raatelee minut kappaleiksi ja Kirppu makaa minut mennen tullen. Ihanaa!
- sen jälkeen kun ottoveli muuttaa ulkomaille, otan pari kattia. Siinä vain menee pitkään. Vähintään 4 vuotta, mutta sitten minulla on jo suosittelija Viikin kattikotiin.
- muut hampaat ovat toistaiseksi elossa eivätkä osoita kuoleman merkkejä
- minulla on vielä ainakin 20 vuotta, ellen saa aivoinfarktia, sitä kun ei kukaan kuitenkaan ole todistamassa ja kuolen kotiini. Vuosista suurin osa menee töissä, mutta ei se haittaa, työ on minulle hyvästä. Koska sitä loppukappaletta ei näy, parempi, etten ole havokkia tekemässä itselleni enkä muille.
- Eipä tässä muuta kuin kaikkeen ♥.

Jos tässä nyt jotain pientä saisi toivoa, niin sitä, ettei pahempaa sattuisi päälle eikä ruumiille. Eikä tulisi reikää aivoihin tai hampaisiin. Ja että saisi tehdä töitä. Sitä minä toivon eniten maailmassa, koska olen älyvapaa työhullu ihmispolo. (Bonustehtävänä jos vielä joskus saisi tolkullista sukupuolielämää, niin en pistäisi pahakseni, mutta koska tiedän, ettei kaikkea voi saada, niin en edes tosissani tätä toivo. Paitsi että toivon kuitenkin. Ja sitten toivoisin vielä isoisän sormusta takaisin. Se ei kyllä ikinä tapahdu.) Sitten ihan viimeiseksi toivon rakkaan ystävän kanssa ruumissaunaan, siellä sielu viimeistään syntyy uudelleen.

Hyvää nuorisomusiikkia:

7 kommenttia:

Peppone kirjoitti...

*Heti hemmetin iso peukku*

Marjaana kirjoitti...

Hyviä toiveita ja riittävän pieniä - toteutuvat varmemmin!

Ja mulle kans jonkunlainen tolkullinen sukupuolielämä. Kiitos!

Puoli Mielinen kirjoitti...

Näitä on hurjan mukavaa lukea!

-kummitus- kirjoitti...

Mulla on varmaan joku tauti, sellainen, jossa vaan iloitaan kaiken aikaa. Mutta tämä on hyvä tauti, saisi jatkua mahdolliisimman pitkään. Kyllä sitä vielä itkemäänkin kerkeää tässä maailmassa, vaikka sitä en tahtoisikaan.

Mieluummin lasken ilon aiheita kuin luettelen tuskaa ja surua, jaettu ilo on kaksinkertainen. Surutkin kuulema puolittuvat jaettaessa, se pitää muistaa, jos pahasti sattuu kohdalle.

Anonyymi kirjoitti...

Tulipas hyvä mieli! Mukavaa pääsiäistä sinulle.
T: Satuilija

Eeva kirjoitti...

Nyt on pakko kommentoida ensimmäistä kertaa sinulle;

Hei haloo! Ei elämä lopu siihen aivoinfarktiin. Sairastuin itse siihen 43-vuotiaana ja jälkiseuraamukset olivat vaikeat - halvaannuin täysin kehon vasemmalta puolen. Ennen sairastumista elin täyttä sinkkunaisen hektistä elämää ja matkustelin paljon. Yht äkkiä en osannutkaan kävellä, ajokortti vietiin ja TYÖKYKY.
Nyt kun aikaa on mennyt tuosta tapahtumasta noin kuusi vuotta, huomaan sen, että elämä on loppujen lopuksi ihanaa:) Opin kävelemään aikuisena (vaikkakin huonosti) uudelleen - ja muistan ikäni sen, kuinka osasin kävellä itekseen vessaan ilman saattajaa, silloin tunsin olevani sankari; mulla tuli fiilikset "pieni askel ihmiskunnalle, suuri askel vessaan menijälle" :D Nyt minua sulostuttaa ystävien lisäksi Partapapalta/Timpalta hankittu Ärree ja hiton älykäs Juuson rontti, joka tuo jokaiseen päivään hyvässä ja pahassa uutta elämänsisältöä :)
Anteeksi nämä pitkät löpinät...

Ps. mekin avattiin grillikausi minun terassilla :D

-kummitus- kirjoitti...

Samaa sulle, Satuilija!

kiitos kommentistasi, Eeva. Tiedänhän minä, että siitä voi selvitä, eikä se kaikille ole maailmanloppu. Olen vaan nähnyt niitä muitakin vaihtoehtoja, kaikki eivät selviä. Etenkään jos eivät pääse hoitoon elintärkeiden ensihetkien aikana.

Mutta hyvä, että sinä selvisit ja elämä on nautinnollista. Se kai tässä minullakin oli tavallaan pointtina, että kannattaa ottaa ilo irti siitä, mistä sitä saa.