torstai 23. tammikuuta 2014

Kamalan päivän hieno ilta

Tiistai-iltapäivänä iski typerä vanha sotavamma, pikkuystäväni migreeni. Onneksi kerkesin kotiin, ennen kuin pahasti alkoi silmissä vilkkua. Vilkuttelua, hakkaamista, tuskaa ja ahdistusta kesti aina puolille öin. Sitten helpotti. Unta tuli heikosti ja aamulla kun heräsin, oli tolkuton nälkä. Piti oikein puuroa keittää, että jaksoi töihin. Minä kuitenkin olen ihminen, joka ei syö herättyään mitään. Paitsi pillereitä ja vettä.

Töissä taas oli yksi räyhäkkäimmistä päivistä varmaan koko firmassa oloaikanani. Minä lensin. Jalkapohjissani oli siivet, pienet harmaat aivosynapsini olivat kehittäneet aikamatkustamisen periaatteet. Keksin ratkaisuja, jaoin aikaa, järjestin palikoita, ajattelin tulevaisuutta. Tiesin, että pakkasta oli sen verran, ettei edes kävelemään voinut lähteä, koska vinkuva hengitys. Työpäivän päälle olisi puuskuttaminen sopinut. Toisaalta oli kyllä ihanaa vaan olla kotona, rauhoittua ja laskea kierroksia. Tosin omnipotentiapäivän päälle sitä saman tietn tahtoisi ratkaista kaikki maailman ongelman, siihen onneksi vielä en ole ryhtynyt. Kai joku voima vielä toteaa, ettei minusta siihen olisi. Tyydyn tavanomaiseen, teen ruokaa ja katson telkkarista omituisia ohjelmia.

Ensin tosin juttelin ystävättären kanssa, joka toipui operaatiosta. Hyvin oli mennyt! Bileet! Juhlaa! Sitten juttelin toisen kanssa, jolla oli niin haastavia touhuja töissä, että ihmetellä vain pitää, kun hän niitä hoitelee. Ei minusta olisi isoilla asioilla pelaamaan, mutta olen niin ylpeä ihmisistä, jotka pystyvät ja osaavat! Etenkin minusta on riemukasta huomata, että minuun pidetään yhteyttä. Vaikka en itse osaakaan kuin kirjoitella.

Mietiskelin erinäisiä persoonallisuustestituloksia, joihin viime aikoina olen törmännyt. Ne kertovat, että olen avoin, sosiaalinen, bilettäjä, avulias ja lämminhenkinen. Kun ihmiselle on vanhempi sukukööri tolkuttanut lapsesta saakka, että hän on hiljainen, vaikea, epäsosiaalinen, ei osaa mitään, ei opi mitään, ei ole kelpo ihminen ja isäkin on vielä, mitä on, ja että hänestä tulee samanlainen, niin on kovin kovin vaikea ymmärtää, että ei minusta isäni tullutkaan. Eikä äitini. Ei minusta tosin tullut vertailukohtana käytetty serkkukaan (jonka kivuus ja kohteliaisuus olivat melkoista silmänpalvontaa, hirveä sadisti oli/ on hän). Minusta tuli jotain aivan muuta, vaikka kovasti minua yritettin valmiisiin muotteihin ajaa. En vaan ymmärrä, miten minusta sellainen pääsi tulemaan, sellainen melkein mukava ja lähes tehokas. Vai onko niin, että minä vaan taas kuvittelen ja vanhempi suku kuitenkin oli oikeassa?

Pitänee todeta, että koska minulla ei perinteistä perhettä ole, ystävät saavat varsin vahvan painoarvon elämässäni. En nyt sitten tiedä, onko se hyvä vai huono asia, mutta yksinkään en osaa elää. Välillä kyllä mietin, että se olisi hirveän näppärää, jos osaisi. En vaan ole sellainen - enkä suurinta osaa ajasta tahtoisikaan olla. Ehkä minun sittenkin olisi pitänyt tehdä ne 1,7 lasta, puolisoa en tosin varmasti olisi saanut silloinkaan, koska minä vaan en törmää oikeanlaisiin ihmisiin. (Nonnih, sinä typerä itsesääli, mene koloosi ja jätä minut rauhaan. Ajattele, miten kieroutuneita niistä kakaroista olisi tullut sinun kasvattaminasi. Hyi helevetti, sarjamurhaajakamaa!)

***
On muuten suorastaan kuvottavaa, miten nykyään on ryhtynyt roskapostiosastolle tulemaan engaldinkielisiä pashakommentteja. Onneksi eivät pääse läpi roskasuodattimesta. En tiedä, jaksaisinko pitää kommenttiloodaa avoimena, mikäli ne läpi puskisivat. Ei nyt sillä, että sitä muutenkaan tarvitsisi avoinna pitää. Ei tänne ole kommenttitunkua ollut ennenkään. Eikä se ole edes syy, miksi kirjoitan. Itsellenihän minä tätä rustaan - samalla muistutan itseäni. Tämä on se ystävä, jolle kerrotaan kuulumiset keveässä sävyssä, välillä tummalle puolelle puikaten.

4 kommenttia:

- S - kirjoitti...

Ei minullakaan ole perhettä siinä merkityksessä, että olisi lapsia. Se Siippa vaan (sekin vasta vanhemmalla iällä hankittu ja naitu) ja rekut.
Mutta minä en ole koskaan lapsia halunnutkaan, en ole edes häilynyt sellaisessa pohtimisen välimaastossakaan asian suhteen. Joten kyllä ystävät ovat iso asia elämässä.

Minullekin pukkaa englaninkielistä roskapostia urakalla, joka onneksi jää filttereihin. Mutta ärsyttää se silti.

-kummitus- kirjoitti...

Minulla oli vahva mielipide lastentekemisestä jo ala-asteikäisenä, eikä se siitä muuttunut.

Nyt olen miettinyt, että jos nyt olisin vakaassa parisuhteessa ja sellainen olisi vielä mahdollista, voisin harkita toisen kerran. Mutta mene tiedä, miten tosissani olisin, ehkä olen liian hedonistinen luonne. Heikko ja mukavuudenhaluinen, siksi minulla ei ole koiraakaan. ;-D

Strangefruit kirjoitti...

Että voit ihan vapaasti valita uskotko sitä vanhempaa sukukööriä vai nykyistä perhettäsi eli ystäviä siitä millainen olet/millainen sinusta sitten isona tuli...

-kummitus- kirjoitti...

Nimenomaan. Ehkä kannattaa myös jossain määrin luottaa itseensä. Joku itsetuntemusjuttu kai se oli... ;-D