perjantai 19. helmikuuta 2016

As if it never was

On ihmisen luonnossa, että hän mielellään puhuisi hyvää edesmenneistä. Kuolleista, mitä minä kiemurtelen? Ei se vaan käy niin, että kun toinen poistuu tästä ulottuvuudesta, hänen tekemänsä paha muuttuisi hyväksi. Eikä hyvästä osaa tehdä parin pahuuden perusteella pahista. Jos olisin naimisissa, olisin nyt leski. Jos olisin naimisissa, todennäköisesti minä olisin nyt jo kuollut. Entinen aviomieheni poistui tästä hiippakunnasta 53 vuoden ja viiden kuukauden iässä. Toivottavasti häntä jäi joku kaipaamaan.

Olen ollut niin täynnä tuskaa ja pahaa oloa, että olen tietoisestikin yrittänyt vältellä puhumasta aiheesta "avioliitto". Kuulen jatkuvasti naljailua ja suoraa vittuilua tekemistäni ratkaisuista. Se saa minut entistä surkeammaksi. Kaikkihan sen nyt osaavat sanoa, että tyhmän tempun tein. Kaikki ehkä osasivat sen sanoa jo silloin, kun tapasimme. Mutta se ei muuta faktaa, että S. kosi ja minä suostuin. Olimme romantillisesti ja intohimoisesti rakastuneet, kun naimisiin menimme.

Sitten tuli kaikenlaista. En nyt enää jaksa sitä koluta. Huonostihan se päättyi, ihan niin kuin sanoivat. Turpaani sain - ja pahempaa, rahat menivät, luottamus ihmisiin, osittain ystäviinkin. Elämääni tässä olen sitten rakennellut kohta 8,5 vuotta. Pidempään kuin meni naimisissa ollessa. P*ska keikka, p*ska minä, tyhmä, idiootti, v*tun naurettava luuska. Ja niin kovin, kovin rakastunut aikanaan. Jotta jokohan nyt saisi sen synninpäästön ystäviltään, ettei kenenkään tarvitsisi enää sanoa "Kyllähän sen näki heti alkuun." No, olisitte sitten kidnapanneet minut ja vieneet pois, kun niin viisaita olitte. Olen minä tässä koittanut kantaa vastuuta ratkaisuistani, antakaa jo tekin olla!


Mutta oikeasti. Kyllä se ihminen osasi hyvääkin tehdä. Etenkin silloin kun kukaan ei ollut todistamassa toisin. Jos hänessä jotain hyvää oli, niin kuin toivon, se hyvä rakasti minua joskus. Ystäville sanoisin, että antaisivat hekin jo anteeksi ja antaisivat olla. Minäkin yritän. - Kun tuuli käy meidän ylitsemme, ei meitä enää ole, eikä asuinsijamme meitä enää tunne.

4 kommenttia:

Mymskä kirjoitti...

Avasin kommenttilaatikon jotain sanoakseni, mutta en näköjään osaakaan. Kuolleiden on hyvä antaa olla, kun ei heidän kanssaan enää muutakaan voi. Eikä eläviä voi loputtomiin syyttää virheistään, jotka ovat sellaisia yleensä jälkiviisaasti katsottuna jonkun toisen silmin. Et sinä olisi läpeensä pahaan rakastunut.

Nollavaimo kirjoitti...

Että tähän on tultu. No, rauha hänenkin kuolemattomalle sielulleen. Ja rauha myös sulle. Nyt on menneisyyden ovi suljettu lopullisesti tuolta osin.

Anonyymi kirjoitti...

Niin. Itselleen on kovin vaikea antaa anteeksi. Ei siihen tarvita enää muiden viisastelua lisätaakaksi. Hiiteen sellaiset 'ystävät'.

Ei kuolema muuta pahaa hyväksi. Mutta saa aikaan tunnematkoja menneeseen, mikä ei kaikissa tapauksissa ole mukavaa muistelua. Mutta uskon, että sen jälkeen voi saada paremman rauhan.

Elämä on kivaa, voimia<3

Åboriginal

-kummitus- kirjoitti...

Kiitos teille kommenteistanne, armahat! Mukava, että jaksoitte jotain haastella tänne, vaikkei aihe kaikkein iloisin olekaan!