sunnuntai 24. tammikuuta 2010

Paras ystävä

Olen kovin turhautunut ja ahdistunut. Tekisi mieli sanoa rumia sanoja, kirkua, pidättää hengitystä ja hakata päätä seinään.

Minulla on elämässäni ollut muutamia ihmisiä, joihin olen ryhtynyt luottamaan enemmän kuin toisiin. Jostain ihmeen syystä luottamukseni on turhan useasti kohdistunut ihmisiin, jotka eivät tiukan paikan tullen enää pystykään pysymään mukana, vaan ovat poistuneet jonkinlaisella ryminällä toisaalle. Ja juuri silloin kun olisin tarvinnut ystävää eniten.

Nyt lyhyen ajan sisällä kaksi entistä ystävää on ottanut yhteyttä. Toinen tekstiviestillä ja toinen tarjoutumalla naamakirjaystäväksi. Tekstiviestiin en vastannut mitään, ihan mukava ihminen, mutta häntä kuvailee kovin sanonta ”tuulen suunta on vaihtuva ja välillä ei tuule laisinkaan”. Toisen ystäväkutsun vastaanotin vastoin parempaa tietoani. Aivan turhaa, märehdin, enkä jotenkin koe tarvetta lähestyä häntä. Tai kai minä kokisin, jos kuvittelisin, että voisin luottaa, mutta kun en voi. En uskalla.

Näistä ystävyydenosoituksista turhautuneena olen niin ahdistunut, että mikään ei taas ole kohdallaan, elämä hankaa kuin pari numeroa liian pienet persiöt pyllyvaossa. Ahdistaa. Miksi suostuin naamakirjakaveriksi? Miksi ihmiset eivät pysy päätöksissään? Sitten kun on kerta minut jätetty, niin jättäisivät rauhaan. Ei käännetä kelkkaa takaisin, kun se on jo laitettu menemään toiseen suuntaan. Suru surraan ja sitten mennään eteen päin, vaikkei edes tietäisi minne ja mitä on edessä.

Totta ihmeessä olen loukkaantunut ja tekisi mieli sanoa kamalasti rumia sanoja, kostaa, loukata ja ilkeillä. Vaan ei ei ei, jos jotain olen oppinut, niin sen, että kosto ja loukkaukset ovat paha asia. Vain hetkellisesti se saattaa helpottaa, mutta sitten vasta pahalta tuntuukin. Sen takia avioeroakaan en osannut tehdä siten, että ex-puolisoni olisi edes tajunnut tehneensä minulle jotain pahaa. Päätin vain lähteä vähin äänin, kuin varas yöhön. En uskaltanut nousta vastaan, pelkäsin, että hän suuttuisi lisää ja jotain pahaa tapahtuisi. Sitten en enää pitänyt asian käsittelyä tarpeellisena, kun olin jo surutyötä tehnyt aikani. Nyt kun vihdoin kerroin hänelle suoraan, miksi läksin, hän ei edes ensin muistanut tapahtunutta. Minä muistan sen ikuisesti ja kannan arvet sielussani.

Jäljet ovat jääneet myös entisistä ystävistä. Minä niin molemmilla kerroilla elin toivossa, että olisin saanut sellaisen parhaan ystävän. Sellaisen, josta tyttöjen kirjoissa kerrotaan. Tai naistenlehdissä. Sitä sellaista parasta ystävätärtä, joka on lähellä, jolle voi puhua kaikesta, vatuloida ja tutkia maailmaa. Sellaista, jonka kanssa voi käydä tyttöjen jutuissa, kahvilla, baarissa, shoppaamassa, elokuvissa, taidenäyttelyissä, konserteissa, festareilla. Ja ottaa vaikka poikaystävän mukaan, jos nyt niikseen tulee. Perkeleen stereotypiat! Mutta taitaa se olla ihan yhtä epätodellinen ajatus kuin onnellinen avioliitto tai turvallinen perhe. Niin kuin minulle. Kaikki muut saa. Kiukkukiukku.

Tämä menee ohi. En oikeasti paha ihminen ole enkä tahdo kenellekään pahaa. Virtuaalinen kiukuttelu riittää. En kyllä ole mikään herranterttu tai laupias samarialainenkaan. Enkä toisaalta enää jaksa minnekään lähteä. Mutta olisin jaksanut vielä muutama vuosi sitten. Ja onhan minulla ystäviä! Mutta ei sellaista parasta, kun kaikilla on jo omat parhaat kaverit ja mie tulin vähän niin kuin puun takaa ihmisten ilmoille.

Nyt jo helpotti. Kyllä minua uskaltaa tavata, ei minulla ole pakonomainen tarve liimaantua kehenkään, en ala stalkkaamaan tai roikkumaan nurkissa öitä. Olen kiitollinen jokaisesta ystävästä, kaukaisemmasta ja läheisemmästä, ihanaa, että olette olemassa. Kiitos. Olen tosin haalea kopio entisestä itsestäni, mutta joissain asioissa minä itse kuitenkin. Mutta en minä tätä elämää ilman internetiä jaksaisi, minä onneton elämän märkä lapanen juttelen koneelle niin kuin muut ihmisille.

6 kommenttia:

Mymskä kirjoitti...

Minäkin joskus kaipaan parasta ystävää, tyttökaveria. Mutta kun pelkään päästää ketään niin lähelle, liimaantumaan. On se hankalaa.

Onneksi viihdyn enimmäkseen erakkona. Joskus vaan tulee tarve tyttöillä.

-kummitus- kirjoitti...

Kurjinta kai on se, että on ollut sellainen hyvä ja tärkeä ystävä ja sitten sellaista ei enää olekaan. Nyt vaan nousi asia taas mieleen.

Taidan olla seurallisempi kuin olen antanut itseni ymmärtää. Kaipaan ihmisseuraa.

Reetta kirjoitti...

Muakin ärsyttää sellanen "eilisen keiton lämmittäminen". Just sellasta pitkäjänteisyyttä, luotettavuutta, kestävyyttä oottaa ystävyydeltä, eikä sitä oikein rakenneta jos yhteydenpito katkeaa ehkä vuosiks, tai toinen ei ole vaikeissa tilanteissa lähellä.

Puhuri kirjoitti...

Mietin tätä ystävä-juttua oikein pitkään. Olen erkaantunut yhdestä "parhaasta" ystävästäni, itse olen ollut se, joka ei pidä yhteyttä. Tästä tunnen syyllisyyttä ja näen unia, kuinka tavataan ja sitten kaikki onkin ihan hyvin taas. Toisaalta tiedän, että "ollaan kasvettu erilleen".
On mulla nykyisin silti hyviä ystäviä, sellaisia, joille voi kertoa kaikesta. Pari entistä työkaveria ja yksi kouluaikainen, koulussa ystävystyttiin vasta ihan viime metreillä. Olen onnekas. Kavereita mulla sitten onkin tosi vähän. En jossain vaiheessa jaksanut yhtään kaveerata ihmisten kanssa, joille piti esittää pirteää ja "hyvin menee" -roolia.

Ja olen muutenkin kai aika epäsosiaalinen, tai en tiedä.

Olen tässä miettinyt, että tarjoutuisinko muuttoavustamaan - voisin vaikka kaverina siivota vanhaa tai uutta.
Kun tässä äärellään asustelenkin.

-kummitus- kirjoitti...

Reetta, eläpä muuta viserrä!

Puhuri, noin niin kuin epäsosiaaliseksi ihmiseksi sait minut sanattomaksi. ;-D Mitä jos kuitenkin tapaisimme vähän mukavammissa merkeissä kuin siivouksen tai muuton melskeessä? :-DDD

Puhuri kirjoitti...

Joo, itseänikin ihan kauhistuttaa tämä sosiaalisuuden pyrskähdys, kuin mä nyt noin, mutta kattellaan, ei oteta paineita :)