Sukulaisvierailu

Perjantaina rakentelin evästä, katsoin telkkaria ja tyhjensin yhden pullollisen kuohuviiniä. Onneksi ymmärsin omaa parastani, menin unille jo puolen yön aikaan. Niinpä lauantaiaamuna kun lenkkikaveri soitti, että joko mennään, olin valmis kuin lukkari sotaan. Aurinko paistoi ja mieli oli kevyt.

Lintueläinten kokoontumisajot

Ensimmäistä kertaa tulimme muuttaneeksi reittiä, kun tahdoin nähdä uusia puolia Helsingistä. Se olikin hyvä ratkaisu. Maisemat olivat kauniita, eikä tuulikaan vaivannut, vaikka meren- ja joenrantaa tallustelimmekin, ennen kuin käännyimme tuttuun ja turvalliseen metsään.

Loppumatkasta tuli vähän kiire, kun vatsa alkoin toimia. Kuuluvat kurahdukset enteilivät suurta alkuräjähdystä, joten jouduin lopettamaan kävelyretken kesken ja kirmaamaan bussilla kotiin. Sanotaanko niin, että ajoitus oli kohdallaan. Hetkeäkään en enää olisi viihtynyt housuissani. Kerkesin kuitenkin tupakoivan Iineksen kuvata, olen sitä ihaillut joskus bussin ikkunasta.

Iltapäivällä sain lähes kaiken valmiiksi, ennen kuin veli, vaimonsa ja veljentytär avopuolisoineen saapuivat kylään. Ruokaa olin luvannut ja sitä tarjosin, sopivat ruokajuomat mukaanlukien. Haiskaa oli, me emme mitään maanhiljaisia ole, vaikka niin kuin veljeni sanoi, se ei meille luontaista lapsuudesta olekaan. Veljeni sanoin vanhempamme eivät koskaan nauraneet yhdessä tai yhtä aikaa. Siinä voi olla totuuden hiven, ja sieltähän se minunkin ylimääräinen vakavuuteni tulee.

Mutta lauantai-iltana vakavuudesta ei ollut tietokaan, kun vielä baarikierrokselle läksimme. Muutaman juottolan jälkeen saatoimme veljen vaimoineen hotellille. Nuoret lähtivät vielä omille teilleen (kyseessä tosin oli jo toinen nuorisojoukko, kälyni veljentytär ystävänsä kanssa, heki olivat liittyneet seurueeseen jossain välissä) ja minä taas omille retkilleni ja retkiltä kotiin.

Sunnuntaina väsytti. Ei sille mitään voi. En vaan jaksa. Oikeastaan väsyttää vieläkin, onneksi edes tänään pääsin pyykkitupaan. Alkoi puhtaiden aluvaatteiden kasa oudosti pienentyä. (Henkisellä puolella on joku outo apeus menossa, mutta mene tiedä, siihen ei kannata takertua, tekee vielä pesän.)

Lappapuuroastialla

Vara-Imelda täällä, hei! Olen jostain syystä ihastunut viime aikoina kovin marjapuuronpunaiseen. Huomaako sen?

Brandos, mon amour - Neosens Rococo - Fantasy Rocaille V

Ei muuten noistakaan kengistä uskoisi, että koko on 42. Mukana tuli vaihtonauhat ja toiset korkolaput. Suutarillehan näiden kanssa on mentävä pikapuoliin, ettei pilaa ihania trumpettikorkojaan.

Terveisiä työterveyshuollosta

Oikeastaan olen tiennyt sen jo pidemmän aikaa. Olo on taas ollut sellainen, ihan niin kuin pari numeroa liian suuri sisäkumi olisi sullottu pieneksi käyneen halkeilevan ulkopinnoitteen sisään. Väkisten. Se taas on aiheuttanut huiputusta, pientä hedaria ja epäsuomalaista rytmiä sydämen sykkeeseen. Syy löytyi, kun verenpaineeni mitattiin ensimmäisen kerran 1,5 vuoteen. Verenpainelääkitys menee uusiksi.

Jumalauta, mie en kerkeä edes sitä viittäkymmentä täyttämään, kun elimistö päättää tehdä stopin! Hyvä uutinen toki on, että veriarvoni ovat erinomaiset, kolestroli kurissa ja verensokerinp*rkele ennallaan, vähän koholla. Ei paljon. Ei lisänappeja vieläkään. Voitin isäni siinä lajissa ainakin vuodella - ja hän kuitenkin edelleen keikkuu elävien kirjoissa, on saanut pitää sekä näkönsä että jalkansa. Ja ajokortin, jota ihmettelen suuresti, mutta toisaalta ilman sitä hän erakoituisi täysin.

Naureskelin, että keski-ikäisen sinkun tunnistaa siitä, että hän ei suinkaan mieti, mikä tulisi olemaan hänen talvilomakohteensa, vaan mistä saisi edullisesti hyvän verenpainemittarin. Minulle kyllä ehdotettiin, että voisin mitata verenpaineeni aina Pirsma-kaupassa käydessäni, mutta totesin siihen, että henkilökunta varmaan alkaisi epäillä, kun ensin istuisin hierovassa tuolissa 15 minuuttia ja sitten alkaisin "testata" verenpainemittareita pari kertaa viikossa. Kyllähän sen oman hankinta on ihan perusteltua, en minä tästä nuorene, eikä verenperimä muutu. Pitää vain lukea ensiin arvosteluja ja sitten tarjouksia. Eikös ne tule tarjoukseen viimeistään isänpäivän punttuussa, siihenhän ei enää pitkä aika ole? Sitä paitsi parempi ostaa nyt kuin työttömänä, sitten minä taas taannun, ahdistun ja erakoidun.

Kävelykaveri (kollega) paljasti puolihuolimattomasti seikan, jota olin jo uumoillut. Koko lafka lomautetaan joulun aikaan kahdeksi viikoksi. Onneksi siinä vaiheessa ovat tulleet työssäolopäivät jo umpeen, että saan ammattiyhdistyksen puoleen kääntyä. Tosin karanteenihan siinä taas tulee, en varmaan saa kuin korkeintaan viikolta korvauksen lomautuksesta, mutta onhan se parempi kuin ei mitään. Ihan hyvä muistutus, pitää ryhtyä jatkamaan paikanhakemista. Vaikka tuskin se mitään hyödyttää, minua vähän pelottaa, että mihin tämä maailma on menossa. Tai ei edes vähän, vaan aika helevatisti.

Tapoin yhden astiallisen tomaatinrankoja parvekkeelta. Sinne jäi vielä toinen. Jospa sen saisin raivattua viikonloppuna. Silloin on tosin tulossa veli perheineen kylään. Mutta eiväthän he yöksi jää. (Yritän selitellä itselleni, että aikaa on, eikä minun toinne heittäytyä vihannekseksi, vaikka miten mieli tekisi.)

Suljin oven

Eilen illalla alkoi viluttamaan, ensimmäistä kertaa koko syksynä. Niinpä suljin parvekkeen oven. Vielä pitäisi karsia sieltä tomaatinrangat biojätteeseen ja huonekasvit sisälle. Siivotakin varmaan pitäisi. Pestä vaikka matto. Mutta katellaan, vielä on kesää jäljellä. Tai sitten syksyä. Voi olla, että ovenkin avaan uudelleen, minä kun rakastan viileässä nukkumista. Saattaa olla, että suljen vain parvekelasit, niiden kanssa en nimittäin jaksanut askarrella eilen illalla, kun ne tomaatinvarretkin olivat tiellä.

Nostin d-vitamiiniannostuksen 20sta 40ään mikrogrammaan. Pimeys alkaa taas hiipiä leveysasteillemme.

Vikonlopun merkittävimpiä tapahtumia oli marathonpuhelu ystävän kanssa. Onneksi molemmilla oli aikaa haastella. Oma mieli koheni, kun sai jutella. Ja kai se toinenkin olisi sanonut, jos pahalta tuntuu jaaritella. Opin hänestäkin jotain uutta. Toinen merkittävä tapahtuma oli lenkkikaverin tutustuttaminen sienestämiseen, todella varovaisesti, bongasin nimittäin lenkkipolkumme vierestä pieniä orakkaita ja kantarelleja sen verran paljon, että hänkin innostui napsimaan niitä mukaansa. Hyvä hyvä, kihisin itsekseni, vielä minä hänestä metsäretkikaverin koulitsen. Ensi vuonna viimeistään.

Sain melkein tiskattua perjantain vierailun jäljet pois. Kaksi edellisen työpaikan kollegaa saapui kylään. Tarjosin Leelian lepotuolin lisäksi hyvää herkkuruokaa ja riittävästi juomia. Heillä raukoilla oli Ameriikan hallinto taas kiristänyt ruuvia kertaalleen reilun kierroksen, paikallisen hr-henkilön johdolla. Sääliksi kävi.

Kyllä ruotsalaiset osaavat! Luin Tim Davys-salanimellä kirjoitetun Amberville-dekkarin. Se oli taas niitä kirjoja, kun jo aloittaessaan tiesi, että harmittaa, kun kirja loppuu. Onneksi sille saattaa olla jatkoa luvassa, jollain engaldinkielisellä sivustolla mainittiin, että se olisi kolmiosainen sarja. Olisi nyt vaan, tämä lukisi kaikki osat mielellään. Jopa omistaisin ne.

Ei minulla nyt muuta

...kunhan huutelen. Pat Metheny on tulossa kylään.

Surku tulee puseroon, Jatsin paskaa kai se on, mutta ihanaa! (Poistin tanssiseurapyyntöni, ei tässä nyt kuitenkaan julkisesti tunnusteta, että yksin joutuu menemään. Taijjotain. )

Karvan verran - kolmen pinnin ihme

Tästä saattaa tulla mielenkiintoinen polkka.

Kaikkihan alkoi siitä, että ajattelin päälleni tehdä jotain, kun seuraavaan kampaaja-aikaan on aikaa. Pitkä aika. Jotenkin innostuin suolamuotoilujutuista, kun minullahan on sellainen julman pohjoismainen/ suomalainen yltiöohut hiuslaatu. Onneni toki on, että hiusta on tolkuttomasti. Ette kyllä usko, mutta sen lampaan nuoleman karvan sijaan minulla oli tuossa eräänäkin päivänä täydellinen kihara! Uskomaton tuote, plussaa plussaa plussaa! Got2b oli ensimmäinen, joka kätösiini osui. Neuvoni on, noudattakaa käyttöohjetta. Ei märkään, vaan lähes kuivaan tukkaan ja rutistelua.

Sitten kokeilin toista juttua. Sellaista, minkä opin, kun olin tuolla jossain ammatillisesti kiinnostavassa tilaisuudessa. Siellä opetettiin kolme nopeata tapaa tehdä kampaus pitkähköön tukkaan. Ensimmäinen vaikutti niin helpolta, että tuli tarve kokeilla. Pohjalle suositeltiin kiharaa, mitä minä en tietenkään tehnyt. Olisi ehkä kannattanut. Nyt jäivät latvat jäyhiksi jököttäjiksi.

Epäonnistunut kuva epäonnistuneesta ihmisraasusta. Mutta kokeilkaapa itse ottaa itsestänne kuvaa takaapäin.

Hiukset jaetaan kolmeen osaan, niiden alakertaan pannaan silikonilenksut (tosi alas). Sitten nypitään muutamia karvoja sieltä täältä, samalla ponihännät nousevat ylemmäs. Sen jälkeen törkkäät hengettömät läpi lenksuista ja kohti päänahkaa. Viimeistelet kampauksen. Helppoa muuten, mutta kuvan ottaminen ei. Kuten huomaatte, leukalinjani on katoamassa. Ihanaa, hamsteriposket odottavat tapahtumistaan. Enkä kikertänyt tukkaa silloin aluksi. Tämä oli vain testi, lupaan, että jos vain välineet ovat tarjolla, teen tämän kenelle tahansa ja lopputulos on on päätähuimaava - noh, näyttävä ainakin. Lyhyeen tukkaan en sitä tietenkään pysty kykenemään, en minäkään mikään jeesus ole. Ja lupaan opetella vesiputousletinkin saman tien. Se esiintyi kahdessa muussa mallissa, mutta se ei minulle enää käy, koska vanhuus.

Samaisessa tilaisuudessa kuvittelin ottavani jotain taidekuvia, joiden oli suoraan sanottuna tarkoitus olla vain yhden merkinnän ajanvietettä. En minä tietenkään muistanut mitään ilmoille laittaa. Enkä ole muistanut monta muutakaan, olen jopa tuhonnut ne puhelimestanikin. Minä sitä ihan aikuisten oikeasti olen idiootti, mutta etteköhän te jo siihenkin ole tottuneet.

Savolaisen supersankarin uusintavisiitti

Surullisen kuuluisa Vituixmän kävi taas viikonloppuna kylässä. Tahto oli altis ja mieli heikko, kun perjantaina töistä pois pääsin. Ajattelin, että jos ei tänään, niin huomenna ainakin olisin baareissa, turuilla ja toreilla. Vaan ei ollut madame Fortuna kanssani samaa mieltä. Perjantaina en jaksanut edes suihkuun raahautua, vaan menin hampaidenpesun jälkeen unille jo puolen yön maissa. Hyvin nukutti, kiitos.

Lauantain viimeinen auringonpaisteponnistus kutsui kävelemään, vaikka tiesin, että kävelykaverini oli lillumassa iloisesti Itämerellä. Yllätin itsenikin, pakkasin tekstiiliurheiluvermeet niskaan ja hyppäsin pusikkoon. Siellä sitä taas tuli kirmailtua tunnin verran, vielä kävin kaupparetkelläkin sen päätteeksi. Se tosin oli vähän noloa, kun urheilun lopettamisen jälkeen pääni alkaa valua nestettä. Vahvasti ja voimakkaasti. Mutta eipä väliä, nenäliinat on keksitty. Ja suihku, kun kotiin pääsin. Sen jälkeen oli kieltämättä aika euforinen olo, edelleen kyllä väitän, ettei se tule urheilusta, vaan suihkusta.

Minullahan oli useampiakin vaihtoehtoja, kenen kanssa mennä katsomaan Ian Andersonin Thick as a Brick –keikkaa. Kaikki vaan peruuttivat saapumisensa syystä tai toisesta, onneksi on monipuolisesti musiikkia harrastava ystävä naapurissa, hän lähtee lyhykäiselläkin varoitusajalla, jos vain ei ole keksinyt muuta tekemistä. Ja meillä on aina hauskaa keikalla, rokkipoliisi-ironiaa tulee viljeltyä taajaan.

Keikka oli viihdyttävä ja nostalginenkin, mutta kamalaa oli kuulla, miten ikä syö ihmisen äänen! Onneksi huilua ei soiteta äänihuulilla ja hra Andersonin keuhkoissa ei mitään vikaa ole! Sen lisäksi nuori herra, Ryan O´Donnell, oli todella hyvä laulaja, olisi melkein saanut laulaa kakkososassakin enemmän, koska tuska tuli, kun kuuli Ian-sedän huokuvan. Bändi oli tiukka, kellontarkkaa soitantaa kaikin puolin, mutta improvisaatiota ei kyllä sillä stagella nähty. Tuskinpa ne / me keski-ikäiset sitä olimme tulleet hakemaankaan, kerrankin nimittäin tunsin itseni suorastaan nuoreksi keikalla.

Siellä olisivat lähibaarit varmaan kerrankin olleet täynnä oikeanikäistä herraseuraa, niin mitä teen minä? Menen tietysti kotiin potemaan migreeniä keikan jälkeen. Jotta se siitä. Minut on tuomittu sooloseksiin ja parittomaan elämään. Tai siunattu, mene tiedä, sen verran huono tuuri on ollut näiden parisuhdeviritysten kanssa kautta aikain. Onneksi oli edes viihdyttävä roolipeli-iltapäivä luvassa sunnuntaille, muuten olisi suorastaan saattanut kiukustuttaa. Paljon sitä ihminen tahtoo, mutta vähän saa aikaan, kun oikein kunnolla kompastuu elämä-nimisen jutun kiemuroihin.

Paljonko on paljon?

Minulle kehittyi stressivuosien myötä hilseilevä otsakolmio. Ensin vaiva esiintyi vain sydäntalvella, nyt sama peli jatkuu kesät talvet. Talvella vain hilseilevät jopa kulmakarvat. Sen sijaan muu iho on edelleen rasvainen itsensä, eikä kuivu. Olen tähän saakka pärjännyt ihan päivittäistavarakaupan hilseshampoilla, vaikka ihana kampaajapoikani yrittikin minut ylipuhua niistä irti. Sanoi, että tilanteeni on hanskassa, vaikka hanskat vähän hukassa ovatkin, eipä poika tiennyt, että olin juuri viikon taas headändshoulderia tukkaani vedellyt.

Hänen suosituksestaan kutenkin taas päätin rohkaistua, jätin shampoon pois. Kutina oli aivan kamala, mietin, että apteekkiin kai tässä on lähdettävä, tai ihotautilääkäriin, kun hilse alkoi laattaantua ja minä raapsuttelin laattoja irti yöllä unissani niin, että veri vaan tirskui päänahasta. Kun nyt sitten olin tekemässä Dermosilille tilausta maailman parhaasta kasvojenpesuvaahdosta ja kasvovedestä, niin törmätessäni heidän hilseshampooseensa päätin tehdä testin tieteen nimissä. Look and behold, kahden käytön jälkeen päänahka ei kutise, eikä hileet lentele otsalta! Olen muuttunut nainen! Uskovainen!

Mutta vähän minua jänskättää, kun tuotetietoja lukiessani pakkauksen kyljestä siinä sanottiin, että käytetään kuurina. Mitä se tarkoittaa? Miten pitkä on kuuri? Ja miten pitkä väli pitää olla kahden kuurin välissä? Mikäli teillä on tietoa, nyt saisi jakaa, kiitos.

***
Kävin kävelemässä ihan yksin! Vetelin kuutisen kilometriä vajaaseen tuntiin, hyvä minä! Kävelykaveri on matkoilla Iloisella Itämerellä. Minä taas en huomenna olisi päässyt, kun meillä on leikkipäivä, leikitään roolipeliä. Nyt ei ole hobittivarasvuoro, vaan telepaatti/entertainer-osastoa pukkaa. Minulla on siinä pelissä aivan toisenlainen rooli, hörhömpi, ehkä jopa lähempänä minua itseäni. Minä en nimittäin nuorempana mikään kiltti tyttö ollut, vaan minä pääsin minne vaan. Kiltit tytöthän tunnetusti pääsevät taivaaseen ja naimisiin.

Viidennenkymmenennen vuoden alku

Vein töihin omatekoista mustikka-vadelmapiirakkaa. Kiusasin ihmisiä kertomalla, että vuoden päästä minulla on palkallinen vapaapäivä, jos vaan töissä saan olla. Lueskelin naamakirjasta onnitteluja, vaikkei minun syntymäpäiväni siellä pitäisi näkyä. Hmph, muistavat perkeleet. Ei kun ihanat! Äitee laittoi tekstiviestin suurinpiirtein syntymähetkeni aikoihin ja isäni soitti, kun lenkkeilin pitkin Kumpulaa, jotta tarvitsenko jotain suurempaa. Kerroin, etten tarvitse.

Sain ensimmäisen palkkanauhan. Outoa, kun palkka tuleekin vain kerran kuukaudessa. Mutta toisaalta budjetointi onnistuu tällaiselta umpipihiltä jäärältä paremmin. Kävin Dermoshopin paketin postilokerosta, nyt on taas millä naamaansa pestä.

Hieno oli 49. syntymäpäivä, illalla söin ruuan jälkeen ison jäätelön. Jo on kumma, jos ei meno viikonloppuna muutu villimmäksi! Menen ja rällään koko kylän sekaisin, s**tana. Panen kaikkea, mikä liikkuu ja juon kaiken maailman viinat! Tupakit poltan kanssa! (En minä kyllä tuota usko itsekään, mutta toisaalta olisi kiva, jos niin tekisin. En pistäisi pahakseni.)

Hivenen nuorisomusiikkia.

Hyväntekeväisyyttä - muka

Kuuntelin uutisia, siellä kerrottiin, että keskivertosuomalainen (mikä se on?) käyttää 300 euroa vuodessa rahapeleihin. Nopean laskutoimituksen mukaan itse käytän lottoon ja jokeriin eur 150 vuodessa (kestolotto ja jokeri á 30/ 10 vkoa x 5 = 150 juroa, ja rapiat). Hyvään tarkoitukseenhan ne rahani menevät, kulttuuriin, nuorisotyöhön ja voi yök, urheiluun. Sen lisäksi minulla on pari eläinviritystä ja muutama ihmisviritys, joihin tunkaisen rahaa, kun sitä on tarjolla. Minä teen hyväntekeväisyyttä enemmän kuin Suomen valtio ainakin tänä vuonna, kun tulot eivät kovin korkealle pääse. Ensi vuonna varmaan pitää lisätä summia. Minun kehitysaputukeni tosin jää Suomeen, varmaan olisi tarvetta tarkistaa suuntaa. Mutta kun tuo Veikkaus on niin houkutteleva, siinä on se promillen voittomahdollisuus.

Alan kallistua sille kannalle, että tätä raapustelua ei enää kauan jatku. Ainahan minä voin ystäville laittaa viikkoraportin, jossa kerron vielä vähän tarkemmin ja oikeilla nimillä tapahtumista. Siinä samalla tulee pidettyä yhteyttä ystäviinsä. Olen minä sitäkin miettinyt, että mahtuisi kai sinne joku tuntematonkin, jos sattuu kiinnostamaan, mutta se nyt vaan on ajatus. Tuskin kukaan niin kiinnostunut tästä paskasta kuitenkaan on. Ystäväraasut eivät saa mahdollisuutta valita, varmaan saavat päivityksen pyytämättäkin.

Mutta vielä ei ole se hetki. Minä mietin edelleen.

Muista taskulamppu!

Onnen ja ilon päivät jatkuvat. Eilen töiden jälkeen oli treffit ystävän kanssa Manalassa. Söimme ja joimme siellä hyvää herkkuruokaa suhteellisen edullisesti. Minä söin maksaa, kuten lähes aina, kun sitä on tarjolla. Alkuun vetelimme neljä Mapasta kahteen pirkkoon. (Ruoka olisi ollutkin edukasta, mutta kuka juukeli sitä käski pullosotalla juomaa tilaamaan?) Tuli siinä samalla muisteltua opiskeluajan rientoja, silloin oli Manalan disko hurjan hauska paikka. Sitten kun muut läksivät kotiin, minä kävin vielä Storyvillessä juotattamassa itseäni keski-ikäisillä herroilla ja juttelin mukavia. Tarkoittaako se, että olen ollut maksettu nainen? ;-D

Ravntolahenkilökunta oli ystävällistä ja asiantuntevaa. Tuli kotoisa olo. Kun kysyin, mitä tapahtui Eino Leinon mietelauseelle baarin ikkunassa, minua lohdutettiin, että kangas on tallessa ja siitä tulee taulu alakerran vessojen luokse. Pah. Kyllä sen nyt jossain näkyvämmässä paikassa toivoisi olevan. Mutta toisaalta, en minäkään enää sitä käy kovin usein kyseisessä ravitsemusliikkeessä lukemassa. Ruokaa suosittelen, muusta en tiedä.

Hartwall Areenalla liittyi kolmaskin ystävä seuraamme, vanha jengi oli taas koossa. Graveyardia ei jaksanut kuunnella, joten siirryimme virvoittavien vetten tykö. Juukelin kalliita ja huonoja vesiä oli tarjolla. Riistokapitalismipaskaa. Hyvissä ajoin meidät paimennettiin kuulutuksilla takaisin saliin ja sitten odotettiin. Minä olen niin aina rakastanut Chris Cornellin ääntä, että hetki oli lähes pyhä. Siksipä keikan kääntyminen jokseensakin keskinkertaiseksi "ihan hyvä" kokemukseksi oli tavallaan aivan helvetillinen pettymys. Kerrankin olin samaa mieltä kriitikon kanssa, pannaanko ruksi seinään?

Edelleen tulen rakastamaan hra Cornellin ääntä. Menen sen kanssa naimisiin koska tahansa. Äänen siis. Se voisi tulkita tuskaani silloin, kun itse en siihen kykene. Nyt vaan ei paljon tuskaa ole. Ja seuraavan kerran kun keikalle mennään, niin jo on kumma, jos ei lähde taskulamppu mukaan! Meinasin taas taittaa pimeässä niskani. En jaksa välittää, näyttääkö se naurettavalta, tahdon selvitä elossa pimeissä konserttitiloissa. Etenkin portaissa ja ohittaessani istuvia ihmisiä, jotka eivät jaksa siirtää jalkojaan. Toinen vaihtoehto tietysti on Magnum 44. The most powerful handgun in the world, niin kuin todettiin jossain Klint Itäpuun elokuvassa.

Vielä piti käydä nakottamassa keikan jälkeen baarissa yksillä (kaksilla!) ennen kuin kotiin matkasin. Neljä tuntia unta on tosi vähän, vaikka olisikin saanut edellisinä öinä hienot annokset unihiekkaa. Tänään töi-nimisessä paikassa oli tolkuton kiire. Sekin ehkä lisäsi vedenlentoa ruumisraiskasta, tai sitten se on sitä, viihdevuosiosastoa. Muuten menee kyllä hyvin, mutta missä termostaatteja vaihdetaan?

Hetken pienen

Tuli pakahduttava onnen tunne, ihan tuolta ei mistään. Eikä mistään syystä. Ilman ulkopuolisia sysäyksiä, piristeitä tai muuta tajunnansekoitusta. Tuli, kun rojotin hikisenä nojatuolissa ja katsoin jotain yhdentekevää ohjelmaa televisiosta. Tuli se hetki, kun tajusin istuvani omassa kodissa, rauhassa, tyytyväisenä ja onnellisena. Huomenna menen töihin, illalla syömään ja sitten kuuntelemaan lempimusiikkia lempi-ihmisten kanssa. Kukaan ei kiusaa, eikä kuseta minua. Olen tarpeellinen, saan tehdä ihmisille hyviä asioita, mutta kukaan ei vaadi minulta mitään luonteeni vastaista.

Tietysti minulla on omat pikkusitkuni ja -mutkuni, juuri nyt en jaksa niistäkään perustaa. Olen väsynyt onnellinen. Jotain tekemistä voi olla myös sillä, että nukuin viime yönä kertaakaan heräämättä 7,5 tuntia. Ihmeellinen olo! Tai sitten Sam pani kai jotain juomaani, siihen vesipulloon. Nyt kai sitä kuolisi onnellisena, jos sattuisi veivinsä nurkkaan nakkaamaan.

Halleluujaa ja synnistä pois

On se kumma juttu, miten aina jännittää, kun joutuu tuntemattoman lauman eteen. Vaikka miten olisi ystävä vakuutellut, että mukavia ihmisiä he ovat ja aikaisemminkin ovat vieraat viihtyneet. Matkani Tampereelle nimittäin alkoi musavisaan osallistumisella paikallisessa ravitsemusliikkeessä. Sitä ennen oli minulle käyty ostamassa eväät Omenahotelliin, koska kaukaa viisaana tiesin, että kun yönkähmässä kotiin hiivin, niin nälkä on. Hätäpäissäni ostin jopa pussillisen pähkinöitä lahjontatarkoitusta varten, ajattelin, että ainahan ihmiset pitävät enemmän ihmisestä, joka ei saavu aivan tyhjin käsin. Etenkin kun siinä visapuolessa tiesin, ettei minusta mitään hyötyä tulisi olemaan.

Niin kävi kuin luvattiin. Ihmiset olivat erinomaisen uskomattoman mukavia, minusta ei ollut juurikaan hyötyä ja ravintolaillan jälkeen ruoka maistui, koska baariateria muodostui alkoholista (erinäisissä muodoissa, tarjotuista ja itse ostetuista), pähkinöistä ja ranskanperunoista. Valomerkin näin, samoin öisen Tampereen. Kaunista ja mukavaa, yllättävän vilkasta.

Lauantaina sain jopa nukuttua niin hyvin, että hyvä kun sain itseni lähtövalmiiksi kahteentoista mennessä. Kömmin reppuineni huoahtamaan joenrantaan. Siellä juoksivat ihmiset ympyrää ja turistit seurasivat meininkiä. Aurinko lämmitti, samoin alkava keski-ikä. Seuraavaksi kävin vähän shoppailemassa (no, kun oli kanta-asiakaspäivät Halosella ja minulla repussa tilaa, sain mustan boleron ja sinisen puuvillapaidan syksyä varten). Aamupalan olisin tahtonut nauttia yhden kahvilan terassilla, mutta pesästään ajetut ampiasurokset tekivät ajatuksen mahdottomaksi, piti kipittää takaisin sisälle.

Siirryin takaisin joen rantaan terassille lueskelemaan iltapäiväläpysköitä. Sain aika kauan istuskella itsekseni, ennen kuin harvalukuiset lauantai-iltapäivän viettäjät liittyivät seuraani, onneksi riittävän kauas. Henkilökunta oli ystävällistä ja juoma kylmää. Kolmen maissa tuli noutopalvelu (ystävä ja kääpiönsä) hakemaan minut syömään, päättömän hortoilun jälkeen jouduimme paikkaan, joka kelpasi myös seurueen nuorimmalle osanottajalle. Ruoka oli kelpo evästä, sitä oli riittävästi ja kääpiö sai jopa jäätelöannoksensa.

Sen jälkeen kävelimme Vapriikille tutustumaan terrakottasotilasnäyttelyyn. Se oli kovin vaikuttava, suosittelen. Harmi vaan, että Vapriikki menikin jo kuudelta kiinni, jäi muihin näyttelyihin tutustuminen vähemmälle. Sovimme, että sinne voi mennä toistekin ja varata vähän enemmn aikaa.

Arpajaisvoitto musavisassa, joukkue tosin oli sen verran suuri, ettei tuosta kovin suu heillä kostunut. Minähän en olutta juo.

Odottajan puku

Joki, joka on oikeasti koski

Luulisi nyt taas vähän aikaa jaksavan. Vaikka toisaalta eihän hyvää seuraa voi koskaan olla liikaa. Tiedänhän minä senkin, että tämä seuranhakutoiveeni johtuu pitkälti siitä, että sosiaaliset kontaktini viikolla rajoittuvat kollegoihin. Sitä kuitenkin ihminen kaipaa toisia ihmisiä, ainakin jos on sellainen sosiaalinen erakko. Lauantaina tosin oli sitten aivan uskomattoman ihanaa palata kotiin ja olla hiljaa. Sitä ajattelin samaa jatkaa tänäänkin, mitä nyt jossain välissä käyn kävelemässä henkeni edestä.

Uuden verokortinkin tilasin. Pitää varmistaa, ettei tule ensi vuonna epämiellyttäviä yllätyksiä. Etenkin kun ei voi tietää onko töissä, lomautettuna vai työtön. Minä en usko enää mihinkään.