maanantai 16. syyskuuta 2013

Savolaisen supersankarin uusintavisiitti

Surullisen kuuluisa Vituixmän kävi taas viikonloppuna kylässä. Tahto oli altis ja mieli heikko, kun perjantaina töistä pois pääsin. Ajattelin, että jos ei tänään, niin huomenna ainakin olisin baareissa, turuilla ja toreilla. Vaan ei ollut madame Fortuna kanssani samaa mieltä. Perjantaina en jaksanut edes suihkuun raahautua, vaan menin hampaidenpesun jälkeen unille jo puolen yön maissa. Hyvin nukutti, kiitos.

Lauantain viimeinen auringonpaisteponnistus kutsui kävelemään, vaikka tiesin, että kävelykaverini oli lillumassa iloisesti Itämerellä. Yllätin itsenikin, pakkasin tekstiiliurheiluvermeet niskaan ja hyppäsin pusikkoon. Siellä sitä taas tuli kirmailtua tunnin verran, vielä kävin kaupparetkelläkin sen päätteeksi. Se tosin oli vähän noloa, kun urheilun lopettamisen jälkeen pääni alkaa valua nestettä. Vahvasti ja voimakkaasti. Mutta eipä väliä, nenäliinat on keksitty. Ja suihku, kun kotiin pääsin. Sen jälkeen oli kieltämättä aika euforinen olo, edelleen kyllä väitän, ettei se tule urheilusta, vaan suihkusta.

Minullahan oli useampiakin vaihtoehtoja, kenen kanssa mennä katsomaan Ian Andersonin Thick as a Brick –keikkaa. Kaikki vaan peruuttivat saapumisensa syystä tai toisesta, onneksi on monipuolisesti musiikkia harrastava ystävä naapurissa, hän lähtee lyhykäiselläkin varoitusajalla, jos vain ei ole keksinyt muuta tekemistä. Ja meillä on aina hauskaa keikalla, rokkipoliisi-ironiaa tulee viljeltyä taajaan.

Keikka oli viihdyttävä ja nostalginenkin, mutta kamalaa oli kuulla, miten ikä syö ihmisen äänen! Onneksi huilua ei soiteta äänihuulilla ja hra Andersonin keuhkoissa ei mitään vikaa ole! Sen lisäksi nuori herra, Ryan O´Donnell, oli todella hyvä laulaja, olisi melkein saanut laulaa kakkososassakin enemmän, koska tuska tuli, kun kuuli Ian-sedän huokuvan. Bändi oli tiukka, kellontarkkaa soitantaa kaikin puolin, mutta improvisaatiota ei kyllä sillä stagella nähty. Tuskinpa ne / me keski-ikäiset sitä olimme tulleet hakemaankaan, kerrankin nimittäin tunsin itseni suorastaan nuoreksi keikalla.

Siellä olisivat lähibaarit varmaan kerrankin olleet täynnä oikeanikäistä herraseuraa, niin mitä teen minä? Menen tietysti kotiin potemaan migreeniä keikan jälkeen. Jotta se siitä. Minut on tuomittu sooloseksiin ja parittomaan elämään. Tai siunattu, mene tiedä, sen verran huono tuuri on ollut näiden parisuhdeviritysten kanssa kautta aikain. Onneksi oli edes viihdyttävä roolipeli-iltapäivä luvassa sunnuntaille, muuten olisi suorastaan saattanut kiukustuttaa. Paljon sitä ihminen tahtoo, mutta vähän saa aikaan, kun oikein kunnolla kompastuu elämä-nimisen jutun kiemuroihin.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kaikkea sitä sattuukin yhdelle viikonlopulle mutta täytyy muistaa että vielä niitä viikonloppuja on tulossa..

-kummitus- kirjoitti...

Jepjep, lisää pettymyksiä ihmisen elämän tiellä on vielä paljon luvassa. :-D