torstai 5. syyskuuta 2013

Muista taskulamppu!

Onnen ja ilon päivät jatkuvat. Eilen töiden jälkeen oli treffit ystävän kanssa Manalassa. Söimme ja joimme siellä hyvää herkkuruokaa suhteellisen edullisesti. Minä söin maksaa, kuten lähes aina, kun sitä on tarjolla. Alkuun vetelimme neljä Mapasta kahteen pirkkoon. (Ruoka olisi ollutkin edukasta, mutta kuka juukeli sitä käski pullosotalla juomaa tilaamaan?) Tuli siinä samalla muisteltua opiskeluajan rientoja, silloin oli Manalan disko hurjan hauska paikka. Sitten kun muut läksivät kotiin, minä kävin vielä Storyvillessä juotattamassa itseäni keski-ikäisillä herroilla ja juttelin mukavia. Tarkoittaako se, että olen ollut maksettu nainen? ;-D

Ravntolahenkilökunta oli ystävällistä ja asiantuntevaa. Tuli kotoisa olo. Kun kysyin, mitä tapahtui Eino Leinon mietelauseelle baarin ikkunassa, minua lohdutettiin, että kangas on tallessa ja siitä tulee taulu alakerran vessojen luokse. Pah. Kyllä sen nyt jossain näkyvämmässä paikassa toivoisi olevan. Mutta toisaalta, en minäkään enää sitä käy kovin usein kyseisessä ravitsemusliikkeessä lukemassa. Ruokaa suosittelen, muusta en tiedä.

Hartwall Areenalla liittyi kolmaskin ystävä seuraamme, vanha jengi oli taas koossa. Graveyardia ei jaksanut kuunnella, joten siirryimme virvoittavien vetten tykö. Juukelin kalliita ja huonoja vesiä oli tarjolla. Riistokapitalismipaskaa. Hyvissä ajoin meidät paimennettiin kuulutuksilla takaisin saliin ja sitten odotettiin. Minä olen niin aina rakastanut Chris Cornellin ääntä, että hetki oli lähes pyhä. Siksipä keikan kääntyminen jokseensakin keskinkertaiseksi "ihan hyvä" kokemukseksi oli tavallaan aivan helvetillinen pettymys. Kerrankin olin samaa mieltä kriitikon kanssa, pannaanko ruksi seinään?

Edelleen tulen rakastamaan hra Cornellin ääntä. Menen sen kanssa naimisiin koska tahansa. Äänen siis. Se voisi tulkita tuskaani silloin, kun itse en siihen kykene. Nyt vaan ei paljon tuskaa ole. Ja seuraavan kerran kun keikalle mennään, niin jo on kumma, jos ei lähde taskulamppu mukaan! Meinasin taas taittaa pimeässä niskani. En jaksa välittää, näyttääkö se naurettavalta, tahdon selvitä elossa pimeissä konserttitiloissa. Etenkin portaissa ja ohittaessani istuvia ihmisiä, jotka eivät jaksa siirtää jalkojaan. Toinen vaihtoehto tietysti on Magnum 44. The most powerful handgun in the world, niin kuin todettiin jossain Klint Itäpuun elokuvassa.

Vielä piti käydä nakottamassa keikan jälkeen baarissa yksillä (kaksilla!) ennen kuin kotiin matkasin. Neljä tuntia unta on tosi vähän, vaikka olisikin saanut edellisinä öinä hienot annokset unihiekkaa. Tänään töi-nimisessä paikassa oli tolkuton kiire. Sekin ehkä lisäsi vedenlentoa ruumisraiskasta, tai sitten se on sitä, viihdevuosiosastoa. Muuten menee kyllä hyvin, mutta missä termostaatteja vaihdetaan?

4 kommenttia:

Peppone kirjoitti...

Hyvältä kuulostaa vaikken kyseisissä mestoissa olekaan asioinut mutta kunnon safka on aina paikallaan. Neljä tuntia unta on aivan liian vähän tai ei meikäläinen ainakaan enää jaksa niin vähillä unilla.

-kummitus- kirjoitti...

Peppone, onneksi taas viime yönä sain vähän takaisin, en minäkään monta yötä töissä kävisi noin vähällä. Viidellä ja kuudella olen kyllä pärjännyt kausittain.

Tiina kirjoitti...

Mitä tää nyt on? Mä kun olin ja olen edelleen aivan fiiliksissä Soundgardenin keikasta! Missä ihmeessä te kaikki muut olette olleet, kun mä olin HYVÄLLÄ keikalla?!

-kummitus- kirjoitti...

Hyvä niin. Tiina. Valitettavasti minulle ei niin käynyt, vaikka hyvä keikkahan se silleen oli, vain huippu puuttui.