tiistai 25. elokuuta 2015

Lentopelkotilaan siirtyminen

Olisi minun pitänyt sitä junaa kokeilla lentokentälle mennessäni. Meni nimittäin vaikeaksi siirtyminen lähtöpisteeseen. Alkuperäisen suunnitelmani mukaan tahdoin matkustaa kentälle bussilla, koska se menisi suoraan terminaalin eteen, ajattelin, ettei siellä olisi enää niin paljon matkustajiakaan, koska juna kuljettaisi suurimman osan.

Onneksi varasin aikaa, koska se 615, johon olin aikomassa, ajeli ohi. Vähän se hidasti, mutta kuski päätti ilmiselvästi, että hänhän ei peruuttelemaan ryhdy. Kyllä syletti. Teki mieli kääntyä takaisin kotiin, jonka kyllä tavallaan teinkin, kun en uskaltanut enää seuraavaa jäädä odottelemaan. Ajelin juna-asemalle ja hyppäsin I-junaan. Sekin saatana oli myöhässä, hiki valui ja jänskätti.

Vielä kun se liittymäkuljetusbussi kentällä viivytteli, niin ei enää kovin montaa hetkeä jäänyt ennen koneen lähtöä. Check in automaatti ei toiminut, tietenkään, piti mennä perinteiselle tiskille, jossa neiti ehdotti, että laittaisin mahanalusen jalkoja täyteen, koska boardaus oli juuri alkamassa. Niinpä laukkasin läpi turvatarkastuksen ja puolen kentän housujani kannatellen - ei ollut aikaa virittää vyötä takaisin. Ei myöskään jäänyt shoppailuaikaa, en edes vesipulloa kerennyt ostaa.

Niinpä ei myöskään jäänyt aikaa pelätä muuta kuin koneesta myöhästymistä. Vasta paikalleni istuessani aloitin perinteisen lentopelkotilaan siirtymisen. Siinä se matka sitten menikin, yllättävän kivuttomasti tosin. Minulla oli kirja, sain vähän torkuttua eikä kukaan tainnut huomata penkinlaidoista kiinnipitelyäni nousu- ja laskeutumisvaiheessa. Ja onneksi sitä vettäkin sai koneesta, vaikka kallista kyllä on Norwegianin eväissä oleminen. Sen sijaan jalkatilaa oli yllättävän hyvin.

Dublinissa oli hiki, vaikka oli jo ilta. Kone oli 20 minuuttia myöhässä, silti ajattelin ottaa bussin keskustaan. Turisti-infossa sain kartan ja ohjeita, hyppäsin 700aan, jossa istahdin 20 vuotta aikaisemmin Irlantiin muuttaneen kroatialaistytsyn viereen, hän ystävällisesti lupasi ohjastaa minut Luas-pysäkille keskustassa. Bussi maksoi eur 6 ja yhden vyöhykkeen sisällä liikkumiseen oikeuttava ratikkalippu eur 1,80. Aika paljon edullisempaa kuin taksilla ajelu. Ja helppoa! Smithfieldissä löysin treffipaikan näpsäkästi, odottelin siivoojadaamia n. 15 minuuttia, hänkin oli aikataulustaan myöhässä. Mutta senkin hän kertoi WhatsApin avulla, etten edes kerennyt säikkyä.

Lomakodissani Brasiliasta alunperin kotoisin oleva rouva esitteli minulle etukäteen ostettavan sähkömittarin toiminnan, boilerin toiminnan, lukkojen, wifin, telkkarin ja hellan käytön. Kaikissa oli temppu. Minä seurasin silmä tarkkana ja mietin, että mitenhän tästä selviää. Omatoimimatkailussa on puolensa, etenkin kun väsyttää ja tekisi mieli vain oikaista sohvalle. Mutta niinpä vain kävin läheisestä take awaysta mättöä, söin ja menin unille. Olin aivan poikki ja jotain itsesääliäkin oli liikkeellä. Onneksi sänky oli tilava, tyynyt vaan olivat kamalat kovat lituskat, peitto tosin ihanan paksu ja painava. Kadulta kuului lohduttavasti ihmisääniä, mutta itse talo oli tolkuttoman hiljainen.

***
Tästä se lähtee, matkakertomus, että muistan mitä tulin tehneeksi Dublinissa. Nyt lähden hakemaan toisen koneellisen pyykkiä pois koneesta ja sitten lähden kohti DNA-kauppaa viemään puhelinparkaa hoitoon. Se kuoli lopullisesti matkan aikana.

2 kommenttia:

Mymskä kirjoitti...

Kuulostaa kansainväliseltä! Vesi kielellä nyt sitten odotellaan jatkoa tarinalle.

-kummitus- kirjoitti...

Olihan se kansainvälistä, tuli mieleen välillä, että koko saari on suuri turistikohde. Ja todennäköisesti näin onkin, kyllä siellä oli parhaat voimat valjastettu satunnaisen matkailijan höynyttämiseen. Ei kun viihtyvyyteen. Tai jotain.