Baarien nainen

Ihanainen tuli kylään. Valitettavasti asustelemme eri paikkakunnilla, tapaamisemme ovat harvassa, mutta sitäkin riemukkaampia. Hän kun lukee blogiani, niin kertoi kateellisna lukevansa baariretkiäni, viihdyttämistä ja muuta asiaan kuuluvaa tilpehööriä. Niinpä minä lupasin tehdä parhaani, että hän saisi koko käsittelyn. Lupasin myös postauksen, etttä hänelle jäisi kirjallinen postikortti tapahtuneesta.

Iltapäivä alkoi kuplajuomalla, se soveltui päivän teemaan muutenkin, olivathan he käyneet Paavoa moikkaamassa aikaisemmin päivällä. Jatkoa seurasi kummituksen keittön antimien merkeissä. Tein intialaista, palak paneeria ja soija-currya riisin kera. Alkuruuaksi tarjosin omatekemää cuacamolea ja maissilastuja. Jälkiruuaksi nautimme jallukahvit, kermavaahtoakin löysin kaapin uumenista, kun aikani kolusin. Sitten saunaan.

Iltasella vielä könysimme kaupunkiin juhlistamaan palkintoa ja tapaamistamme. Talossa tapasimme muita juhlijoita, sieltä matkasimme Feniksiin, kun yksi uusista tuttavistani sinne tahtoi verestämään nuoruusmuistojaan. Sepä vasta mukava ravintola olikin, onneksi meillä oli oma kiintiöhomomme mukana, koska melkoisen vähissä oli tarjonta muuten. Valomerkin tultua suuntasimme Moskovaan, eikä siinä vielä kaikki, viimeinen hullun humalainen päähänpisto primus motoriltamme oli raahata meidät Roskaan. Jumalauta, mikä hirvittävä läävä! Kamalaa! Siinä vaiheessa ryhdyin kiskomana kaksin käsin alkoholia, en tahtonut edes ajatella missä olin. Enkä nyt tarkoita kierrätysmateriaalin käyttöä, siinä mitään vikaa ole, päinvastoin, mutta kun baari on täynnä 18-vuotiaita tai jopa nuorempia testosteronipuhkuja, katosta halogeenilampun vierestä valuu vesi penkille, niin alkaa pelottamaan tulipalon mahdollisuus, sitä seuraava kaaos ja kuolema.

Viimein valomerkki pelasti mielenterveyteni. Hortoilimme hyvässä yhteisymmärryksessä rautatientorille, mistä nappasimme taksin luokseni. Improvisoidut jatkot kestivät kuuteen aamulla. Huhhuh, nyt on taas vähän aikaa hyvässä muistissa, millaista rumuamista elämäni oli nuorempana. Hauskaa, mutta hauskuudesta joutuu nykyään maksamaan raskaasti seuraavana päivänä.

Maksaminen alkoi viiden tunnin unien jälkeen, heräsin kamalaan henkiseen tuskaan. Ystävä nimittäin kertoi iltasella OH:n naamakirjakuvana olevan söpön pussailukuvan uuden tyttiksen kanssa. Olihan se odotettavissa, mutta sieppaa sydämestä. Ei se tainnut oikeata rakkautta hänen puoleltaan olla. Mutta ehkäpä pahin on nyt takana ja voin pikkuhiljaa siirtyä minäkin henkisesti eteen päin. Se, mikä ei tapa, vahvistaa. Sitä ennen tunnen surua, ainakin tunnen jotain.

Sie oot pannu meiän Annelia

Olen hakenut alalle, joka ei laisinkaan sovi minulle. Mutta kuten olen aina sanonut, kaikkea muuta kokeilen paitsi kansantanssia ja insestiä. Minulla ei ole mitään kyseistä alaa vastaan, en minä sillä, mutta kun olen aina pitänyt suurimpana vahvuutenani humaania ja sosiaalista toimintaa, niin kyllähän tässä pian jo harakatkin nauravat, jos pääsen työvoimakoulutukseen ja löytyy joku firma, joka minut huolii. Puhumattakaan siitä, että minä EN ole tarkka. Minä olen kovin suurpiirteinen ihnminen, etenkin työelämässä, omassa elämässäni kyllä sitä tarkkuuttakin ja markan päälle laskemistakin usein harrastan.

Mutta jos pääsen, mistä sitä tietää, vaikka perushuttu alkaisi kiinnostamaan. Tai ehkä sillä ei loppujen lopuksi ole mitään väliä. Ei ainakaan tarvitsisi tuoda töitä kotiin. Eihän ihmisen tarvitse PITÄÄ työstään, minulla on vain ollut sellainen ihmeellinen harhakuvitelma.

Toinen työnhakuun liittyvä asia on taas soutaminen ja huoopaaminen, mitä harrastan yhden työpaikkailmoituksen kanssa. Se olisi minun alaani, sopivan matkan päässä ja vielä samanlaisia tehtäviä kuin edellisessäkin työssä. Silti joku siinä mättää. Ehkä yrityksen kovat arvot. Minusta on tullut vanhemmiten sellainen pehmo. Tai ehkä aina olen ollut, mutta olen vaan koittanut kovistella ja antaa itsestäni julmemman kuvan kuin olen.

Julmistelusta taas tuli mieleen Italehden juttu parturiliikkeen ryöstäjästä. Minähän nuorna tyttönä karkoitin yhden ryöstäjä/raiskaaja-yrittäjän kirjastosalkulla, jota kuljettelin pää- ja sivukirjaston välillä. Siellä oli sopivasti painavaa luettavaa, että sain iskuihini kunnon voiman. Setä huusi anteeksi, kun lähti minua karkuun. Olin niin vihainen, että pelko ja itku tulivat vasta kotona, kun poliisille soitin rikosilmoitusta. Kun muistelin tapahtumaa naamakirjassa, ystävä muistutti, että olen myös myöhemmin pitänyt jöötä käsilaukulla Helsingin keskustassa joskus 2000-luvulla. Olen kuulema sankariainesta, itse en muistanut tapahtumasta mitään ennen kuin hän valaisi minua. Minulta kuitenkin kannattaisi kieltää kassit ja salkut, koska ne käsissäni muuttuvat aseiksi. Tai sitten kannattaa harkita henkivartijan uraa, kävelisin vain vahdittavan peesissä käsilaukkua kannellen muina naisina...

Otsikosta kiitos Tabun Kyläkäräjälle, valitettavasti kaikki löytämäni linkit olivat niin hitaita, ettei vaan kertakaikkiaa toinne laittaa, etsikää itse. "Kyllä olet niin hävitön mieheksseen, että heti tekis mieli hivahuttaa. Tiiä se, mulukku!" En minä tiedä, mistä se päähän jäi soimaan.

Iloinen leipuri lukee kirjoja ja piikittää itseään

En ole kummoinen leipuri, teen liian löysän, liian kovan, liian hiivaisen tai liian jotain taikinan. Makeisiin leivonnaisiin en ole ryhtynyt vuosiin, kakkupohjatkin kannan kaupasta. Nyt kuitenkin leipä oli loppu, eikä pätkän vertaa kiinnostanut vetää farkkuja jalkaansa, että olisi ihmisten ilmoille työntynyt (ihan normihomma nykyään, vihaan tuntemattomia, ne tuijottavat, kun olen päivällä kaupassa, arvaavat, että olen työtön luuseri). Niinpä taas ryhdyin googlaamaan ohjeita. Ja sitten kun aikani olin tutkinut niitä, tein sämpylät oman pääni mukaan. Ihme kyllä, tällä kertaa jopa onnistuin.

Seesaminsiemen-vehnäsämpylät

0,5 l nestettä (kreikkalaista jogurttia n. 1 dl, lämminta vettä n. 1 dl, sekoitin ne keskenään, ennen kuin kaadoin jogurttipurkin täyteen laktoositonta maitojuomaa ja lämmitin mikrossa)
1 pss kuivahiivaa
1 dl seesaminsiemeniä
1 dl vehnälesettä
1,5 tl suolaa
1,5 tl sokeria
sämpyläjauhoja ja vehnäjauhoja n. 9 - 10 dl (en mitannut)
muutama aurinkokuivattu tomaatti atomeiksi pilkottuna sekä purkista öljyä vajaa 0,5 dl

Lämmitä neste n. 40-asteiseksi. Sekoita leivinkulhossa seesaminsiemenet, vehnälese, sokeri, suola, hiiva sekä pari desiä sämpyläjauhoja. Kaada lämmin neste kulhoo, sekoita hyvin ja jätä hetkeksi lepäämään vedottomaan paikkaan, että hiiva käynnistyy (näkyy kuplina taikinanalun pinnalla).

Sitten käsi taikinaan ja jauhoja kaatelemaan. Sämpyläjauhoja meni ehkä n. 5 dl yhteensä, sitten siirryin loppualustamisen ajaksi puolikarkeisiin vehnäjauhoihin. Kaatelin ja sekoitin. En mitannut, mutta kun taikina hivenen osoitti laidoista irtoamisen merkkejä, lopetin ja kaadoin sekaan aurinkokuivatut tomaatit sekä öljyn. Sitten taas sekoilin, eikun sekoitin, vai mitä se on, alustin taikinaa, vaivasin. Tein sille fyysisesti pahaa, kunnes ainekset olivat mielestäni riittävän sekaisin. Siirsin leivontakulhon tiskialtaaseen, sitä ennen laskin altaan pohjalle tilkan lämmintä vettä ja viskasin astiapyyhkeen leivinkulhon päälle. Pääasia, että taikinalla on lämmin, mutta ei kuuma.

Taikina lepäsi reilun puoli tuntia, nousi noin kaksinkertaiseksi. Kaatelin alustalle melkoisesti jauhoja, sitten taikina perään. Vaivasin ilmat pois, jaoin kahteen palaan, jotka pyöritin pötkyläksi. Pötkylät jaoin paloiksi, n. 16 sämpylää, joita en sen kummemmin enää pyöritellyt pulliksi, kastoin vain päällispuolen maitojuomaan ja dippasin seesaminsiemenissä. Sämpylät makasivat leivinliinan alla sen aikaa, että lämmitin uunini 220 asteeseen. Reilu 15 minuuttia siinä meni, ennen kuin otin ne uunista pois.

Tuli hyviä! Eivät ne kovin kauniita olleet, mutta älyn hyviä, söin lämpimänä kolme. Nyt ehkä tiedän, miten sämpylät saa onnistumaan. Johan tuo oli aikakin tähän ikään mennessä! Onneksi ymmärsin panna osan sämpylöistä pakastimeen, pian olisi metaanivaaran paikka, kun en viime aikoina ole kovin hiilihydraatteja vedellyt suuria määriä.

Pablo Tussetin Nauravat vainajat on myös hyvä kirja. Mutta aivan toisella tavalla kuin Sian nimeen. Nyt liikutaan politiikan parissa, hauska vinksahtanut satiiri, jossa paha saa palkkansa. Kun vaan ensin keksitään mikä se paha on, voisi kai sanoa, että typeryys saa palkkansa. Toinen aivan uskomaton löytö on Craig Thompsonin Habibi. (Onpas kummallinen virhe Liken sivuilla, kun väittävät, että Habibi olisi tytön pelastaman pojan nimi. Ei muuten ole. Mutta lukekaa itse.) Se itse asiassa huusi minulle niin pahasti, että tilasin sen itselleni joululahjaksi. Joo. Jouluun on vajaa kolme kuukautta, kyllä nyt jo voi alkaa miettiä miten vietän valon juhlan. Tai oikeastaan yritän sopeutua ajatukseen, että vietän sen yksin tällä kertaa. Mutta sitä olen tehnyt aikaisemminkin, viime jouluna vaan olo oli hyvä, lämmin ja hellä.

Olen testannut uutta kirpputorikäytettyä piikkimattoani. En tiedä, onko siiitä varsinaisesti mitään hyötyä, mutta sen päällä makoilu ja istuskelu tuntuvat miellyttävältä, toistaiseksi olen pitänyt ohutta kangasta piikkien ja takamukseni välissä, selkä kestää ilman kangasta.  Yksi tuntuva vaikutus matolla on, se toimii diureettina. Naamakirjassa kun kerroin huomiostani, yksi ystävistä kehoitti kokeilemaan sitä juopottelun jälkeiseen turvotukseen. Lupasin toimia koekaniinina ensi viikonloppuna. Hän tosin heti ehdotti, että jos istuisin samalla maton päällä, kun juopottelisin, mutta siihen en suostu ilman katetria. Jos hyvin käy, huomenna pääsen kissavierihoitoon tai vaihtoehtoisesti saan yhden kissanaisen luokseni kylään. Luvassa kuitenkin sosiaalista kanssakäymistä, jota, kuten tiedätte, arvostan suunnattomasti. Paitsi niitä tuntemattomia tuijottajia.

(Olen edelleen ahdistunut, surullinen ja vittuuntunut, mutta tuskin siitä kukaan tahtoo mitään tietää. Koitan pysytellä kevyemmällä linjalla. Päivitän vaikka sitten harvemmin.)

Terveisiä sateesta

Ulkoilin tunnin verran. Siellä sataa, mikäli ette ole huomanneet. Onneksi on kumikengät ja sateenvarjo. Sadeviitan kanssa olisi tullut liian kuuma, nytkin jos jossain välissä puuskutus oli melkoista.

Toisaalta osa puuskutuksesta johtui ihan silkasta järkytyksestä, kun kävelin rauhallisella metsätiellä ajatuksissani ja eteeni juoksi lampaan kokoinen koira. Säkähdin ja silkasta järkytyksestä kiljahdin, koira tietysti säikähti sitä ja alkoi haukkumaan. Hetken aikaa näytti, että se hyökkäisi kimppuuni, laskin saman tien sateenvarjon itseni ja koiran väliin. Omistaja oli nanosekunnissa paikalla pyytelemässä anteeksi ja karkasi nopeasti paikalta, en edes sydämentykytykseltäni saanut ripitettyä ihmistä, ettei koiria saa pitää vapaana kaupunkialueella edelleenkään.

Ystävät olivat rumunneet kirpputorilla ja löytäneet minulle piikkimaton. Edukas on ainakin hinta, vain 3 euroa. Olen kovin kiitollinen kaikesta saamastani avusta. Ihanaa, kun tietää, että joku silloin tällöin ajattelee minuakin. Eilinenkin oli ihana, söimme ja pelasimme alkuperäisellä porukallamme pitkästä aikaa roolipeliä, edellinen kerta olikin ollut kesäkuussa. Meillä on hivenen muistivaikeuksia, mutta loppujen lopuksi saimme jopa öttiäisiä tapettua ja vähän rikkauksiakin kerättyä. Roolipelaaminen on hieno harrastus, sitä voin suositella kaikille, jotka tykkäävät vaivata päätään ja saavat mielikuvitusrikkaan pelinjohtajan.

Pelkään huomista. Ja tulevaisuutta. Saako mennä alakerran verkkokoppikomeroon pimeään piiloon?

Ei

Moneskohan kerta tämä jo oli? Vahva ei oli vastaus aneluuni. Minusta vain ei ole mihinkään, ei ihmissuhteeseen eikä työhön. Eiköhän tämä ala olla tässä.

Tiedän, että molempiin jonoihin on tunkua. Minä vain en täytä mitään kriteerejä.

Pitäisikö hulluuntua vai mitähän tekisi? Pitääkö tässä nyt muka ryhtyä muuttumaan ihmisenä?

Lukemisesta

Luin perin kummallisen kirjan, Pablo Tussetin Sian nimeen. Nyt on sitten etsittävä herran muutkin kirjat, oli sen verran mielenkiintoinen kokemus. Jossain vaihessa olin jo jättämässä kirjaa kesken, kun pelkäsin sen muuttuvan kovin veriseksi ja väkivallalla mässäilyksi, mutta onneksi en jättänyt. Vähän hajanainen se oli kuljettaessaan kahta tarinaa rinnatusten, tuli mieleen, että siitä olisi saanut vaikka kaksikin romaania. Toisaalta silloin sitä olisi puuttunut se jokin, mielenkiintoinen tarinoiden risteytyminen, joka nyt minut koukutti. Aina ei tiennyt, näkeekö toinen päähenkilö unta vai ihanko oikeasti se tappaa ihmisiä. Silti hahmossa oli jotain humaaniakin, outo ilmiö.

Tänään on tehtävä kirjastoretki, olen lukenut kaikki lainaamani neljä kirjaa. Kuukausi siinä vierähti, itse asiassa nyt kun asia tuli puheeksi, tajusin, että kaksi lainoista on myöhässä jo pari päivää. Kävin pikapikaa uusimassa ne Helmetissä. Puuh, onneksi kerkesin, vielä tässä ryhtyä sakkomaksuja itselleen keräämään tässä iässä. Niitä en nimittäin ole joutunut maksamaan kovinkaan usein elämässäni, pari kertaa jostain kurssikirjasta.

Sen lisäksi Artemis Fowleihin aikanaan ihastuneena en voinut vastustaa kiusausta Pirsman yläkerrassa kierrellessäni, kun osuin kirjahyllylle ja alennuksessa oli Eoin Colferin Hiuskarvan varassa. Sitä en ole vielä aloittanut, säästelen, niin kuin usein teen hyviksi luulemieni kirjojen kanssa. Maailmassa tosin on paljon lukemattomia kirjoja, etenkin kun vietin tuossa välissä varmaan seitsemisen vuotta lukematta yhtään ainoata. Mutta kun ei vain pystynyt, olin niin masentunut, etten voinut keskittyä. Lukukyvyn takaisinsaamisesta olen kyllä kovin onnellinen, menee tämä työttömyyskin vähän suksikkaammin, kun on hyvää seuraa.

Kohta yliaikainen

Välillä kirjoitan monta tekstiä yhtä aikaa, välillä ei runosuoli kuki. Välillä tekstit sitten karkailevat käsistä, kun oikein innostun. Niin kuin esimerkiksi eilen, kun tänään vasta ajattelin tämän julkaista oikoluennan ja korjailujen jälkeen. Älkää siis ihmetelkö, jos kuvittelette jo nähneenne jotain tämän tapaista raapustelua. Mutta mennäänpä eilisen pohdintoihin..

***

Helppoahan tämä olisi, jos olisi zeniläinen mielenlaatu. Vaan kun ei ole, ahdistaa, vaikkei vielä ole vuottakaan, kun minut irtisanottiin. Vasta 9 kuukautta. Jos olisin tullut raskaaksi, minulla olisi nyt kääpiö. Mutta eipä näy töitä, eikä enää kääpiöitymiseen ole mahdollisuus. Jotta paskan möivät. Tai möin itse itselleni oikeastaan.

Lapsijutusta tuli mieleen, että jos olisin OH:n tapaisen miehen tavannut silloin, kun vielä olin lisääntymiskykyinen ja suhdetta olisi kestänyt riittävän pitkään, olisin saattanut kääntää kelkkani lapsellisuuden suhteen. En vain koskaan tavannut ihmistä, josta olisin aistinut, että hän saattaisi olla sitoutumishalukas, vastuuntuntoinen ja hyvä vanhempi. Hän on sitä kaikkea. Itsestäni en tosin aivan varma ole koskaan ollut, ja minun sisällänihan se olisi kasvanut, joten ehkä turha spekuloida edes jälkikäteen, homma varmaan olisi kaatunut siihen, että ajatuskin siitä, että sisälläni olisi alien, oli minulle varsin vastenmielinen ja että kipuherkkänä en voinut kuvitella punkevani mitään ulos itsestäni. (Juu juu, on sekin syy vapaaehtoiseen lapsettomuuteen.)

Nythän minä en voi edes hakea parisuhteellista seuraa, vaikka aikaa olisi treffeilläkin juosta. Suomalaisessa yhteiskunnassa kun taidetaan työtöntä seuranhakijaa tituleerata opportunistiksi. Muista nimistä puhumattakaan. Sellainen en ole, niin en voi myöskään vakavissani etsiskellä. Mitä minulle sitten jää? Rauhoittuminen. Juu. Ihan hyvä, mutta vaikeatahan se on. Kuitenkin olen pariutuva luonne, nyt en sitten anna itselleni lupaa edes haistella ihmisiä. Tässä, kuulkaas, käy tätille vielä huonosti, sanokaa minun sanoneen.

Mutta spekulointiahan tämä on. Tulee jos on tullakseen. Osaan minä itseksenikin olla, kunhan taas aikani harjoittelen. Oli vaan niin kiva olla jonkun kanssa, että sitä jäi kaipaamaan. Sama juttu töiden kanssa, sinnekin kaipaan, olen jo pian yliaikaisesti työtön. Ehkä sekin ihme vielä nähdään, että opin oikeasti olemaan tekemättä töitä. On niitä kummempiakin juttuja tapahtunut tässä maailmassa.