Perjantaista muodostui hivenen toisenlainen kuin alunperin suunnittelin. Ystäväiseni saapui kylään, ohjelma oli tosin se suunnittelemani; ruokaa, juomaa ja saunaa. Mutta siihen päälle vielä sain bonusilonaiheita, sain kolme puhelua, vaikka uskokaa pois, minulle eivät juuri ystävät soittele. Ensimmäinen tuli jo alkuillasta, kun ystävätär kertoi perheineen saapuneensa lomamatkalta. Valitettavasti olin jo iltaseuraa saamassa, jäi tapaaminen kesään, mutta ihana oli kuulla ystävän ääni, vaikka se väsynyt taisi ollakin. Hänen mukaansa viikko lomaa ulkomailla vaatisi viikon toipumisloman kotimaassa.
Toinen puhelu saapui länsirannikolta, missä ystäväni sai syksyllä iltatähtensä. Nyt kuulema alkaa jo vaivattoman lapsukaisen ihailu riittää ja sosiaalisuuttakin alkaa kaivata. Hotellissa on kuulema aina tilaa minulle. Hieno uutinen, mene tiedä, vaikka tekisin kesällä taas sellaisen westcoast surfing kierroksen.
Kolmas puhelu oli sitten se hassuin. Kerroin jonkun aikaa sitten siitä ystävästäni, joka ryhtyi lähentymään ja josta olin vähän katkera, mietin, ettei uudelleenlämmittelystä mitään iloa ole, mutta kuitenkin kutsuin tupaantuliaisiini. Taitaa siitä vielä jonkinlainen ystävyys tulla, ei nyt ehkä ihan niin tiivis paita ja perse-ilmiö kuin kymmenisen vuotta sitten, mutta ei ihan hyvää päivää, kirvesvartta-kaveruuskaan. Ystävän mukaan kun hän oli minua kaivannut niin, että oli unia nähnyt monta vuotta eromme jälkeen. Huh. Vähän pelottavaa moinen intensiivisyys.
Ystävä houkutteli kaksi saunapuhdasta naikkosta naapurilähiön karaokeiltamiin. Kerkesimme olla ravintolassa parisen tuntia, laulaa kaikki kappaleet ja nauttia pari virkistävää juomaa. Riemukasta on, että ystäväni tulevat toimeen myös keskenään! Onneksi tuli valomerkki, ennen kuin liikaa riehaannumme miehiä naurattamaan. Ajelimme taksilla kotiin, mistä ystävä jatkoi takaisin lastensa ja puolisonsa hellään huomaan. Me vielä nautimme iltapalaa, ennen kuin uni voitti.
Jotain mie olen tehnyt tässä elämässä oikeinkin, kun on niin kivaa! Tai sitten oli välillä niin kamalaa, että nyt on jopa hra Murphyn mielestä sopivaa jättää minut hetkeksi rauhaan. Pidän elämästäni niin paljon, että suorastaan pahaa tekee. Ihan kuin olisin nuorentunut ainakin viitisen vuotta, naurua ja iloa riittää! Ehkä jopa kymmenen vuotta.
Eilsen laiskottelin, tänään aion siivota, normaalitouhua luvassa kivan päälle. Mutta kyllä nyt jaksaakin, kun on virkistäviä hetkiä takana.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Ihana kuulla, että sinulla elämä hymyilee. Minä taas sain kuulla, että vakityötä pukkaa yläkylällä. Hui!
T: Satuilija
Wow, onko se taas yhden lopullisen ratkaisun paikka edessä? Onnea!
Ei nuo muutkaan ratkaisut näköjään kovin lopullisia ole olleet... Katsellaan!
T: Satuilija
Juu, tuon allekirjoitan, ettei lopullisia ratkaisuja ole kuin kuolema. ;-D Mut eihän me nyt sitä ajatella.
Lähetä kommentti