maanantai 12. maaliskuuta 2012

Raivotar

Kun on reilu kaksi vuotta sitten muuttanut asuntoon eikä kertaakaan ole pyyhkinyt kirjahyllystä pölyjä tai järjestänyt kirjojaan mieleiseensä järjestykseen, niin nyt ei oikein enää ollut mitään syitä kieltäytyä. Aikaa nimittäin on. Siitäkin tuli taas hieno muistutus sähköpostiin, kun viestissä kerrottiin, että kiitos, mutta ei kiitos, hakemaasi paikkaan tuli yli 100 muuta hakemusta, etkä päässyt edes haastatteluun. Päätin sitten tehdä jotain muuta järkevää, uudelleenjärjestää kirjahyllyni, mutta mene tiedä, oliko se viisasta, kun kirjahyllyn uumenista löytyneet asiat saivat vihan ja raivon kihisemään ajukopassa.

Pyyhin kirjaraasujani entisen puolison aikaansaamista roiskevahingoista, hänellä kun oli avioliiton loppuaikoina jännittävä tapa koittaa tuhota kaikki mikä minulle vähänkin jotain merkitsi. Usein se merkitsi, että etenkin kirjojen päälle voi kaataa tai viskoa nesteitä. Joskus taas minun päälleni. Muita tehokkaita tapoja olivat astioiden tai huonekalujen rikkominen. Minulta oli joskus kiva repiä vaatteet päältä. Ihan vaan mallksi, että ämmä ymmärtää nöyrtyä. Löysin päiväkirjojeni välistä hänen minulle kirjoittamansa kirjeen (eromme jälkeen), jossa hän ihmetteli eroamme, kun meillä oli niin hyvin mennyt hänen mielestään. V*ttu, niitäkin sai vinkua ja pyydellä vuosisotalla!

Sitten tulivat mieleen rikottujen juttujen lisäksi kaikki ne asiat, joita en koskaan saanut mukaani. Polkupyörä, isoisäni sormus, muutama minun lempisormukseni - ne arvokkaimmat tietysti, yksi Neuvostoliiton aikainen juliste, jolla on suuri tunnearvo minulle. Eivätkä ne tavarat edes kamalinta ole. Enemmän kauhistuttaa teot, joita hän minulle teki. Hirveätä on herätä keskellä yötä painajaisiin, juosta ovelle tarkistamaan, että varmasti on turvaketju paikallaan. Kauhistuttavaa on ajatella hänen tekojaan (joista muuten en tahdo puhua ja joita en tahdo mainita, ettei vaan tulisi paha olo. Oksettaa ajatuskin.).

Kun saisi pieksää sen ihmisen kunnolla. Antaa oikein klassisen selkäsaunan. Oppisikohan se ikinä? Onkohan sillä hullulla taas joku uusi uhri, joka joutuu kärsimään? Voisikohan niitä ihmisraasuja jotenkin varoittaa vai onko niin, että ihminen ei usko ennen kuin näkee. Minä en ainakaan uskonut. Ikinä en ole uskonut, korkeintaan vain parasta. Nyt sitten saan kärsiä häpeätä ja vihaa koko loppuikäni. Oikeastaan pieksäminen ei riitä, tappaahan se perkele pitäisi. Mutta minä en sitä tee, toivon vaan pahinta hänelle.

Uskotteko, että olen muuten ihan normaali ja suhteellisen tervejärkinen? Jopa unohtanut suurimman osan pahoista asioista, kun tapanani ei ole niissä velloa. Mutta jumalauta sen kerran, kun ne päähän paukahtavat, on viha kovin valkoista, kirkasta, polttavaa ja tuhoisinta minulle itselleni. Siitä on päästävä eroon muun muassa näin kirjoittamalla. Sillä terapiaahan tämä kirjoittaminen on, mitä enemmän saan pahaa pois, sen parempi. Ja hyvää voin jakaa, jos vaan joku on valmis vastaanottamaan.

Mutta oli siitä avioliitosta joku hyöty. En luota enää kehenkään. En mieheen, naiseen enkä satuolentoihin. Itseeni korkeintaan voin luottaa, ja siihenkin varsin rajallisesti. Ja nyt kun tämän on taas mielestään pois kirjoittanut, niin se helpottaa, ei harmita kovin paljon. Kunhan muistan faktat. En minä näistä kenenkään kanssa jutella tahdo.

 Kirjahylly muuten näyttää hyvältä:

Jäi vielä kaksi vapaata lokeroa. Mitähän niillä tekisin? (retorinen kysymys)

8 kommenttia:

AnneVee kirjoitti...

Ihmisperseillä on tapana löytää aina uusia uhreja ympärilleen. Tosin poikkeuksiakin on - eräs entinen natsi on tarinan mukaan löytänyt rinnalleen itseään pahemman ja elää nyt iloisesti tossun alla.

-kummitus- kirjoitti...

Luulen, että entinen puoliso on niin vahvasti adhd, ettei hän pysty ajattelemaan, miltä muista tuntuu, jos asiat eivät mene niin kuin hän tahtoo. Toisaalta se ei kyllä pidemmän päälle minua kovin lämmittänyt.

Onneksi pääsin pois. Epäilen, etten olisi enää järjissäni, mikäli olisin elossa, jos sinne olisin jäänyt.

Nollavaimo kirjoitti...

Uskon. :)

Kiona kirjoitti...

Hear, hear! Osui ja uppos. Tiedän tarkkaan, mistä puhut. Onnellinen sinä, kun olet pois päässyt.

Kirjahyllyn asettelu on hieno :)

Partapappa kirjoitti...

No voi heleevetti! Eihän tolleen saa kaverille/puolisolle/tms tehä. Oon ollu ton akkani kans yli 30 vuotta, eikä koskaa oo tullu ees mielee tehä hälle tollee, ku äXäs sulle on tehny. Voihan vittu!

-kummitus- kirjoitti...

Nollavaimo, tai sitten mie vaan olen helevetin hyvä näyttelemään täyspäistä. Mene tiedä.

Kiona, äkkiä nyt vaan pois sieltä!

Partapappa, ei se enää usein kirpaise. On jo kuitenkin reilu 4 vee, kun sen hirviön käsistä pääsin. Mutta sitten kun paukahtaa mieleen, niin pahalta tuntuu.

Siksi olenkin kovin iloinen Omahoitajasta, on aivan toisesta puusta veistetty tyyppi. Ja mie kun luulin, etten ikinä enää ketään tapaisi. Onhan se vähän hullu, kun minun kanssa hengaa, mutta hyvällä tavalla hullu. Ja ihana!

Anonyymi kirjoitti...

Alkaa muistuttamaan entistä kirjahyllyäsi mummolähiössä.
T: Satuilija
ps. lähes joka päivä luen blogiasi, vaikka en useinkaan keksi mitään älykästä kommentoitavaa, mutta tämä kuuluu jo päivärutiineihini. Kiitos siitä!

-kummitus- kirjoitti...

Kirjahylly on tosin jo uusi kappale, mutta tosiaan elementit alkavat muuten olla kohdillaan.

Eikä sitä tarvitse keksiä mitään sanottavaa, enhän minä tätä päiväkirjaa siksi kirjoita, vaan siksi, että sitten muistaisin mummonakin, että kivaa on ollut. :-D Tai jos dementoidun, niin voivat hoitajat lukea, että on sulla kivaakin ollut, elä kätise täti.