Työstä käy

Hehehehe, blogin liikennettä vahtivat vakoiluvälineet tuottavat minulle tahatonta pyrskähtelyä silloin tällöin. Tässäkin muutamana päivänä itäisestä Suomesta oli saavuttu googlaamalla t*ssien puristelu. Tuloksena oli ollut blogissani kuva Vltavan maggaroista. Kertonee jotain googeltajan tiedonhankintataidoista, tai sitten todellisesta epätoivosta. Edelleen olen sitä mieltä, että kerron blogissani vain elintarvikkeiden rutistelusta ja puristelusta.

Työhaastatteluissa ravaaminen tuntuu työltä. Sen lisäksi olen jo niin monta kertaa kertonut itsestäni samat asiat, että minulla on vaikeuksia muistaa kertoa itsestäni kaikki oleellinen. Haastattelut sotkeentuvat toisiinsa, olen vähän sitä mieltä, että eivätkös kaikki jo apinan tunne, vaikkei apina muista ketään. Huomenna on taas ryhdyttävä rustailemaan uusia hakemuksia, koska en oikeasti jaksa enää uskoa, että mikään tärppäisi.

Vuosi sitten olin vielä innoissani haastatteluun päästessäni, nyt menen sinne jo valmiiksi nutistettuna. Toki koitan hymyillä ja olla asiallinen, panna saman nauhan pyörimään (sellaisen, joka on hyväksytetty kahdella rekrytointikonsultilla, jotta ei siinä pitäisi mitään vikaa olla), mutta jotenkin en enää usko koko hommaan. Minä en ymmärrä, miten tähän saakka olen saavuttanut mitään elämässäni, ai niin, paitsi että enhän minä olekaan. Suorittamiset ovat olleet tähänkin saakka vähissä, kun mottona on että asialliset asiat hoidetaan, mutta muuten voi olla kuin Ellun kana. Välillä naurattaa ja välillä itkettää koko homma. AHISTAAAAAAAaaaaaa.

Hankin liukastuksen estimet kenkiini. Vaikka kaikki ehdottelivat, että hanki sellaiset koko pohjan peittävät, päätin sittenkin ottaa raudat vain kantoihin. Kas, kun minulla on suurin osa kengistä sellaisia kannallisia, onneksi sen verran leveitä, että s-koko niihin kuitenkin menee. Sitten kun rikastun ja köyhtymästä lakastun, lupaan hankkia arsenaalin erilaisia kenkiä ja rautoja, että varmasti riittää joka sormelle. Ei kun varpaalle.