perjantai 25. tammikuuta 2013

Yläkerran koomikkoa turpaan

Korkeammat voimat tekevät kaikkensa muodostaakseen elämästäni tragikomedian. Vuoronperään itkettää ja naurattaa niin, ettei meinaa mukana pysyä.

Eilen sain Bruunilta tilaamani julisteet. Sitruunajaffa on jo seinällä sen typerän Yellow Submarine-julisteen sijaan. Sen hankin halvalla, kun seinä huusi väriä, eikä minulla ollut ajatustakaan, mikä siinä OIKEASTI saisi olla. Siksi odotusajaksi (2 vuotta) siihen majoittui Biikles. Toinen juliste (veriappelsiini) on jemmassa ja odottaa kehyksiä tai sitä, että tulee vaihtelun tarve.
Pakko oli kuvata vinoon, etten itse heijastu lasin pinnasta. En tahdo naamaani julkiseksi nimittäin. Tosin olen jo kertonut itsestäni niin paljon, että se taitaa olla pelkkä kuriositeeti. Mutta silti!
Naapuriostarilta julisteputkea hakiessani vartusin pankkiautomaatilla, kun pariskunta lievästi horjuen suoritti äärimmäisen hitaasti rahannostoa seinästä. Alkoholilla oli selkeästi osuutta asiaan, numero meni vinoon monesti, kunnes rouva otti ohjat käsiinsä ja hoiti homman kotiin. "En minä sinun korttisi numeroa muista kuitenkaan, kerro se nyt vaan, että päästään lähtemään." Ne kai voisivat väärissä olosuhteissa olla sellainen viimeinen väärä lausunto, jonka jälkeen lähtisivät rahat ja henki kortin omistajalta.

Kun heidän jälkeensä pääsin tekemään osuuteni yhteiskunnan pyörien pyörittämiseen, meinasin pyörtyä pelkästä hajusta. Miten voi alkoholi (rakas ja hyvä ystäväni) haista niin pahalta, kun se tunkee läpi ihmisestä? Miten se voi haista ulkona! Heidän seuraamiseensa ei olisi tarvittu vihikoiraa, kummitus olisi riittänyt, jos alkoholinhimoni olisi ollut valloillaan. Ei ollut, koitin kävellä toiseen suuntaan.

Kotiin kävellessäni puhelin soi, jälleen kerran jäin kakkoseksi. Minussa on kuulkaas joku vika. En vaan tiedä mikä, tokihan minä sen muuten pyrkisin korjaamaan ja korvaamaan jollain toisella vialla. Taas sitä klassista palaa nieleksien raahustin kotiin ja istuin aika lailla pimeässä koko illan. Nenäliinaa kului. Onneksi Teemalta tulee uusintana Candlefordin postineiti, se edes vähän ilahdutti ja vei ajatukset toisaalle.

Tänään olisi vihdoin unta riittänyt, mutta herääkello riipoi minut sängystä ennenaikaisena. Ajelin Haagaan saakka hammashoitolaan, tämä on varmaan sosiaalitoimen Helsinki tutuksi lähiö kerrallaan -projektia, koska kyseessä oli jo kuudes hammashoitola, jonka asiakkaaksi pääsin. Tuossa omassamme en ole päässyt käymään vielä kertaakaan. Haagassapa vasta vinkeitä mummoja olikin heti aamusta minun lisäkseni. Meillä meinasi hissin käyttämisen kanssa tulla ongelmia, he kun olisivat tahtoneet alas päin, eikä hissillä sinne päässyt. Sitten oli vähän väistämisongelmaa ja aasin itsepäisyyttäkin tarjolla. Ehkä se on vanhenevan ihmisen luontainen tarve päästä maan alle tavalla tai toisella. Hissi, joka pysähtyy maantasalla olevaan kerrokseen, ei ole oikea tapa. Eikä oven tukkeeksi jääminen, jos minun on tarkoitus päästä pois ja jättää rouvat huviajelemaan. (En karjahdellut, olin ylikohtelias.)

Hoitaja totesi sen, minkä itse tiesin. Hampaassa oli kolo, pala amalgaania on lähtenyt ikuiselle matkalleen läpi suolistoni. Hän lupasi tulla kanssani tiskille hakemaan minulle hammaslääkäriaikaa. Mikä siinä on, etten saanut sitä ajanantajadaamia vakuutettua? Hän ei tietysti nähnyt hammasta, nyt odotan vielä pari kuukautta lisää piinapenkkiin pääsyä. Sitten me vähän rilluttelimme, kun kerta aikaa oli varattuna. Ensin hän kehui hampaidenhoitotekniikkaani, kiveä oli erittäin vähän ja gummit (ikenet) terveet. Sitten vähän näytettiin fläkeille ultraääntä, hän siis valkaisi hampaani ilman mitaan tähmäkäsittelyjä. Seuraavaksi tuli peruspesu ja kiillotus. Suu täynna pikkurakeita ja hammaslääkäriaika plakkarissa poistuin aamun sarastaessa kohti kotilähiötä. Helmihampaat hohdellen.

Kotona otin jälleen kerran itseäni niskasta kiinni ja tekaisin pari hakemusta. Toinen on mahdollinen ehkä, toiseen ne eivät minua ota kuitenkaan, mutta kunhan kokeilen. Sellaisia on vielä pari jemmassa ensi viikkoa varten. Ehkä se joskus tärppää. Ehkä ei. Ehkä minä totun epäonnistumaan eikä jossain välissä enää tunnu niin pahalta. Tämä on jotenkin ihan kuolleena syntynyt projekti ollut ihan alun alkaenkin, mutta tehdään nyt, kun on kerta aloitettu, jatketaan hamaan eläkeikään saakka. Kohta enää osaa mitään tehdäkään...

May the bridges I burn light the way...

Mut ei se mitään. Otetaan pari lasia viiniä. Sitä ennen vähän saunaa. Sen jälkeen Nigellan pekonimureketta (paitsi, että omaani aion laittaa sisälle sieniä enkä munia) ja muussia. Kyllä se siittä. Siinähän tämä taas menee. Mutta saisiko seuraavassa elämässä syntyä Nigellaksi? Lupaan jopa tehdä ne kaksi lasta, jos se siitä on kiinni. Nainenhan on joka miehen unelma, hyvä räkki, puhuu enkelten kieltä, ei ole umpilaiha ja tekee sairaan upeeta ruokaa. Rakas joulupukki, tuo edes tumma peruukki tai väripurkki. Kiitos.

7 kommenttia:

katrimaaria kirjoitti...

Ihana lukea blogia, jossa sana on hallussa ja tekstit on selvästi kirjoitettu pieni pilke silmäkulmassa. Tällaista tyyliä itsekin ajoittain hamuilen - siinä kuitenkin onnistumatta.

Anonyymi kirjoitti...

Voi Kummitus, kun ottaa päähän sun puolesta. Mutta kyllä se duuni on sieltä tulollaan - olen siitä satavarma!!!
Saanko kysyä, nyt kun olet muutamat pakit saanut, kerrotaanko sinulle koskaan, mistä se homma jäi kiinni? Tai kysytkö itse? Itselläni on yleensä sellainen ketutus päällä, että en paljon kysele. Mutta kerran viime syksynä olisi tehnyt mieli, kun olivat kaikki suosittelijat kolunneet läpi ja yksi tyyppi (sattui olemaan siinä firmassa) jo onnitteli uutta työkaveria. Ja sitten, by e-mail, valintamme ei tällä kertaa jne... Silloin syletti. Haastattelukin meni nappiin. Alkaa tuntua siltä, että paitsi ikä, tämä työnsaanti on myös ulkonäkökysymys.
Silti tässä minäkin olen koko päivän värkännyt hakemusta, joka ei minnekään johda... pakko yrittää, kuitenkin.
Hauskaa viikonloppua! Ensi viikolla kaikki voi olla jo toisin.

-kissa-

-kummitus- kirjoitti...

Maaria, kiitos. En mie nyt kyllä tiedä, onko tämä aina niin pilke silmäkulmassa kirjoitettua vai onko tilanne vaan niin kertakaikkiaan katastrofaalinen, että ei oikeasti tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Kissa, olen mie kysynyt muistaessani. Yleensä perustelut tulevat samalla kun saan puhelun. Nyt esim. oli kaksi tasavahvaa hakijaa, joista valitulla oli työhistoria lähempänä työtä. Olen nääs hely, en kelpaa "oikeisiin töihin" ja helyn hommissa taitaa taas olla liikaa ikää ja väärät vaatteet. Tai jotain.

Milloin on puuttunut joku ohjelman osaaminen, milloin kemia on ilmeisesti napannut vastaan, milloin on haettu aggressiivisempaa tyyppiä... Nauran liikaa ja liian kovaa, se kai se suurin syy on.

Unknown kirjoitti...

Voi harmi. Paska on ootella hammaslekurille menoo ja työhönpääsyy.

Kaikki aina tyrkyttää ohjeita, mut mahtasko auttaa jos sanois seuraavaks sinne esittelysä loppuu, et jos jotain muuta taitoo viel tarvitaa enkä sitä hallitte, ni sit opettelen sen. :)

Ja mä ku aattelin et jaffakuvas ois kuvajaisena näkynny naku kuvaaja. ;D

-kummitus- kirjoitti...

No justiinsa juu, Timo. Aatosten Atlantti ja ideoiden Iijoki siellä virittäytyy viikonloppuun. Jätetään ne mun maggarani ihan herran haltuun.

Kyllä tämä tästä. Niin kuin aina ennenkin, hetken kestää elämää, sekin synkkää ja ikävää. Paitsi sitten kun on taas paremmin - ja varmasti joskus on. Sitten pidetään bileet. Limunaadia kaikille.

Unknown kirjoitti...

Samallailla täs virittäydytää ku muinaki päivinä. Se paha homma täs juopottelun lopettamises on, ettei voi mitää tölväsyysä laittaa enää viinan piikkii. ;)

Mut maggarat on maggarat vaan kun on vaatetta päällä. Kokeile vaik. :)

-kummitus- kirjoitti...

Yleisen hyvinvoinnin ja turvallisuuden vuoksi pidän kuitenkin vaatteet päälläni... ;-D