maanantai 1. heinäkuuta 2013

Kolmen päivän ihmiskoe

Vajaa viisikymmentä ei ole uusi kolmekymmentä, voin tunnustaa. Kolme viimeistä päivää todistivat, että ikä tekee tepposensa vielä minullekin, vaikka miten tahtoisin vastustella. Ja jos totta puhutaan, en edes tahdo. Kivaa nimittäin näyttää olevan silti, ikä on vain numero ja muita naurettavia klisheitä. Raskaahko rokki sitä paitsi näyttää keräävän yleisöönsä monen ikäluokan edustajia. En tuntenut oloani yksinäiseksi, en senkään takia, että seuranani olivat vanhat festivaaliystäväni R. ja O., joiden kanssa olen käynyt rumuamassa jopa Roskildessa saakka. Seurauksena tämän kesän erinomaisesti onnistuneesta keikasta, aloimme kieltämättä pohtia ensi kesälle ulkomaan retkeä. Se vaan tulee aika kalliiksi, mutta onhan tässä melkein vuosi aikaa pohtia ja kerätä rahoitusta.

Tämä kun ei mikään kriitikkopalsta ole, niin musiikilliset arviot tapahtumasta saatte lukea aivan jostain muualta. Sen verran voisin todeta, että Testament oli virkistävä uusi tuttavuus minulle. Samoin oli aika vinkeätä katsoa Bolt Throwerin keikkaa, paahtoa ja mättöä. Lamasta tuli mieleen nuoruus, mutta hivenen he tuntuivat olevan väärässä paikassa. BarbeQBarbies toimii taatusti pienemmällä areenalla, pitänee mennä klubikeikalle fanittamaan. King Diamond on pompöösi shown rakentaja, mutta musiikista en perusta. Falsetti vaan käy korviin. Nightwish oli ihan ookoo, hieno näyttävä keikka. On se Floor pirun paljon parempi laulaja kuin Abba-Anette. Battle Beastin vuoden vanha uusi laulaja ei edelleenkään saa minua syttymään, vaikka periaatteessa musiikissa kaikki kohdallaan olikin.

Amorfis oli aika hengetön. Tai sellainen perusvarma, mutta eivät ne mitään elämänsä keikkaa tehneet. Eikä tehnyt Stratovariuskaan, siellä on yksi tyyppi, jolta on menossa ääni. Kannattaisi ehkä harkita oktaavin laskua. Ja vaikka minä Stam1naa vähän epäilin (paljon oikeastaan), niin reippaat ja lahjakkaat karjalalaisveikot taisivat voittaa minussa uuden potentiaalisen ystävän. Katsotaan, pitää tutustua aiheeseen tarkemmin.

Sitten ulkomusiikillisiin asioihin. Alueen layout oli tänä vuonna toimivampi. Baarit olivat yhdessä kasassa ja niistä näki molemmille lavoille. Ruokaa oli tarjolla tiesvaikka minkälaista, mutta lentävät rotat (lokit) olivat tosi v-maisia tuskapalleroita. Fear and Loathing in Suvisaari. Musiikin kuuntelun lisäksi on aivan mahtavaa katsella yleisöä, nauttia leppoisasta tunnelmasta. Ei tappeluita eikä kiukuttelua, vaan hyvää tuulta, naurua ja hauskoja keskusteluja ihmisten kanssa. Minun anilliinin pinkki laukkuni kuulemma toimi erinomaisena suunnistimena, jos satuimme väliaikaisesti eksymään toisistamme. O. taas oli tapansa mukaan sen verran dandymaisesti pukeutunut, että hänet ikuistettiin jopa Infernon kuvaajan toimesta. Heh, tyyli on toisilla luonnostaan.

Tuli sitten käytyä baareissakin sekä perjantai- että lauantai-iltana keikkojen jälkeen. Hauskaa oli, mutta nyt pitäisi laskea syntynyt vahinko. Ehkä siirrän sitä vielä päivällä. Tämänvuotinen ranneke muuten oli perseestä. Hiostava muovinen lärpäke ja vielä ruman värinenkin, mutta kai sitä sitten oli olevinaan helpompi vahtia, kun sitä on vaikeampi väärentää. Mutta teinpä äsken testin, senkin sai ehjänä ja kokonaisena pois kädestään. Olen Houdinin sukua ja huonetta.

Jos me emme sinne Roskildeen pääse, niin eiköhän minut löydä ensi kesänäkin Tuska-festareilta. Vielä 16 vuotta ja pääsen sinne ilmaiseksi. ;-D Kerran vuodessa tapahtuva ihmiskoe "voiko ihminen elää jallulla" on ihan paikallaan. Olen edelleen aika hyvä vasikka, mutta vastoin nuoruustapojani olen oppinut myös nauttimaan hyvästä ruuasta, niin ei ihan kamalaksi olo pääse. Oikeeastaan ei huonoksi laisinkaan, mitä nyt jalat ja selkä taas huutavat hoosiannaa.

2 kommenttia:

Peppone kirjoitti...

Hyvältä meiningiltä kuulosti ja vaikka en ole tänä vuonna käynyt kuin yhdessä ilmaiskonsertissa (keskellä kaupunkia, sai dokata vapaasti jotka tahtoivat), niin jengi oli paljon vanhempaa kuin odotin. Toki oli nuorta väkeä liikkeellä myös ja positiivista oli se ettei varsinaisia örveltäjiä ollut yhtään eikä R-viinaa juoneita, tai minä en ainakaan yhtään tappelua nähnyt. Liekö tapahtunut suomalaisessa festari/konserttikulttuurissa käännös parempaan suuntaan?

-kummitus- kirjoitti...

On se hyvä, että on monenikäisiä ihmisiä liikkeellä, huomasin. Se lisää tapahtuman rauhallisuutta. Tulee mieleen ne ensimmäiset festarit joskus 80-alkuvuosina, ne olivat rauhallisia ja mukavia kinkereitä.