Lopussa ei seisonut kiitoskaan

Eipä tullut tästä mikään virkistävä ja hauska viikonloppu. Sanotaanko, että ei sitä ikinä arvaa, mitä ihmisten päässä pyörii, miten ihminen muuttuu ja suustaan laskee. Omaa käytöstäni en kiitä myöskään, ensimmäistä kertaa elämässäni pyysin jotakuta poistumaan kotoani. En koskaan ole ketään pyytänyt poistumaan kotoani, en miehiä enkä naisia. En ole tekemisestäni mitenkään ylpeä.

Huono olo on saatava pois ennen huomista työpäivää, en kerkeä jäädä vellomaan surkeudessani pidempään. Mutta enhän minä enää tapahtuneelle mitään voi, niin kuin en voi ihmisen syvimmille tunteille minua kohtaan. Itseäni pidän hyväuskoisena narrina, joka ei ymmärrä ihmisluontoa. Kai näillä kaikillä tapahtumilla on opetuksensa, minua vaan saa opettaa enemmän kuin muita. Älä luota kehenkään!

Pyydän kuitenkin muistamaan, että tämä on vain minun versioni tapahtuneesta. On olemassa myös toinen versio. Tässä tekstissä ei ole kommentointimahdollisuutta, kukin esittäköön omansa omalla foorumillaan, mikäli tahtoo.