maanantai 31. tammikuuta 2011

Loman tarpeessa

Talvilomaan on vielä lähes pari kuukautta aikaa. Olen loman tarpeessa, väsyttää koko ajan. Ei toisaalta mikään ihme, kun en edes muista, koska olisin viettänyt viikonlopun ihan vain seesteisesti tekemättä mitään. Kiireitä on riittänyt, vaikkakin erittäin mukavia kiireitä. Älkääkäs nyt edes kuvitelko, että tuleva viikonloppu mitään muutosta toisi, yhtä liesuamista tämä elämä. Onneksi ei kuitenkaan tarvitse matkustaa minnekään eikä takaisin, voi olla, että sekin jo auttaa jaksamaan.

Sitä paitsi viikon varrelle en ole onnistunut suunnittelemaan mitään tapaamisia tai rekiretkiä. Jospa kerkeäisin kaivamaan imurin esille ja vilauttamaan sitä villadoobermanneille, jotka ovat ryhtyneet kiipeilemään pitkin nilkkoja. Luvassa on myös astiatoimitus, joka vaikuttaa kovin jännittävältä, siitä myöhemmin, kunhan olen tutustunut aiheeseen.

Onnellinen uutinen viikonlopulta; saan sittenkin vauva- ja lapsuusaikaiset muistoni takaisin. Ex-puoliso kidutti minua kolme vuotta jemmaamalla ”Kulta-aika lapsuuden” kirjaani. Minä jo kerkesin nyyhkyttää sen perään, koska niitä kuvia ei löydy mistään muualta. Ihme kuitenkin tapahtui, hän päätti lopettaa kiduttamiseni siltä osin, ja antoi kirjan ystävälle minulle toimitettavaksi. Ehkä minä vielä joskus saan isoisän sormuksen, vanhempieni kihla-astiaston ja polkupyöränikin takaisin. Joo, ehkä lehmät oppivat lentämään, nehän ovat rahanarvoista tavaraa...

(Herranen aika, että mie tunnen käsittämätöntä vihaa, kun vain ajattelenkin sitä ihmistä! Vihaan mitä se teki libidolleni, itsetunnolleni ja elämälleni. Toivon, ettei se koskaan saisi mitään hyvää, ja minä kaiken maailman hyvän, mutta samalla tiedän, että toivomalla moista karma kaataa kakkaa niskaani. Ja kyllä minun pitäisi jo tähän ikään oppia, ettei toisten vihaaminen mitään auta. Mutta kun vihaan. Ja toivon pahaapahaapahaa!)

2 kommenttia:

Pau kirjoitti...

Voi olla etten asiasta mitään tiedä mutta jotenkin tuntuu siltä että tie muihin tunteisiin käy vihan kautta, niin kauan kuin siihen on tarvis.

-kummitus- kirjoitti...

Mie taas uskon, ettei vihaaminen mitään auta. Lisää vain katkeruutta ja katkeruus taas syö iloa. Mieluummin olen ajattelematta koko olentoa, mutta välillä aina julma todellisuus/ menneisyys paukahtaa päähän niin rajulla voimalla, että vie mennessään. Silloin viha suorastaan tihkuu ihohuokosista, sydäntä korventaa ja aivoissa velloo sappi.

Mutta eihän kukaan jaksa sellaista pitkään. Eihän? En minä ainakaan kuin pari minuuttia kerrallaan.