Mitä tästäkin nyt sitten sanoisi?

Viikonloppu on kiireinen. Pikkuveljen uusi toimisto aukeaa huomenna. Avajaisia olen valmistellut tänäänkin koko päivän. Huomenna olen ensin keittiössä, sitten tulkki ja lopuksi seremoniamestari. Luulenpa, että sunnuntaina olen raato, mutta onhan minulla vaikka koko viikko aikaa toipua. Omahoitajan värväsin huomiselle valokuvaamaan tapahtumaa, voimme ainakin viettää illan samoissa tiloissa, juhlan päälle syödä ja juoda ja sitten matkustaa yhdessä kotiin. On se kyllä ihme inehmo, kun suostuu kotkotuksiini. Ei kaikkeen, mutta paljoon.

Unelmapaikkaan soittaessani minulle kerrottiin, että haastattelukutsuja pitäisi ryhtyä satelemaan jo ensi viikolla. Perjantaina minulla ainakin on aika entisen työni tarjoamalle uudelleentyöllistämiskonsultille. Vähän epäilyttävää, mutta otan vastaan kaiken avun, mitä tarjotaan. CV:ni on edelliseltä vuosisadalta (no, ei ihan, mutta melkein), enkä tiedä mitä painottaisin hakemuksissani. Mitä sitä nykyään sanotaan, että päästään edes haastatteluun? Ja mitä minä edes tahdon tehdä tässä elämässä? (Siis muuta kuin lusmuilla kotona täydellä palkalla. Se kyllä on aivan liian kivaa...)

Tilasin kumikengät. Sellaiset on saatava, en jaksa enää vääntää vettä sukistani tässä pääkaupunkiseudun mukatalvessa, joka ilmeisesti kyllä tänä viikonloppuna vihdoin terhistäytyy ja näyttelee hetken ihan oikeata talvea. Sitten bonustehtävänä tilasin toisetkin kengät, kevääksi jotain uutta. Nekin olivat halvennuksessa. Eikä minulla sitä paitsi ole yksiäkään sinisiä kenkiä. Ja kolmannekseen, minä nyt vaan olen kenkiin hurahtanut. Sille ei voi mitään.

Nyt väsyttää, mutta enhän minä vielä voi unille mennä. Heräisin joskus kolmen maissa. Unta on nimittäin ollut tarjolla muutamana yönä vain kuutisen tuntia. Ei ihan riitä. Mutta ehkäpä ensi viikolla tulee taas pidempiä pätkiä. Taidan ottaa pari siideriä. Ihan unilääkkeeksi vain.