Elämä soljuu eteen päin, olivat uutiset miten huonoja tahansa. Eilisaamuna heräsin painajaisiin P-Karjalasta, mutta päivän aikana olo tasottui. Viime yönä unta taas ei monta tuntia tullut, ei myöskään painajaisia. Jotain hyvää unettomuudessakin... Tänään menen muutamaksi tunniksi askartelemaan työtyyppisiä juttuja pikkuveljeni toimistolle, ennen kuin Omahoitaja taas saapuu ilahduttamaan/ lohduttamaan minua. Hänelläkin on tosin omat ongelmansa, luulen, että saamme molemmat voimaa toisistamme.
Muuten olen lamaantunut, en saa avattua Oikotietä enkä Monsteria. Ahdistaa, enkä minä sieltä kuitenkaan mitään edes löydä. Tai jos löydän, eivät ota. Ehkäpä joudun antamaan itselleni vielä pari päivää aikaa. Olen varmaan vielä shokkivaiheessa. Eikä nyt naureta siellä, kyllä tämä tuntuu, melkein kuin elämä olisi loppunut. Minä en varmaan edes ymmärrä tapahtunutta, kuvittelen vain olevani jollain pidennetyllä talvilomalla.
Pitää vaan huolehtia, ettei sukulaiset ymmärrä, miten ahdistaa. Pitää pelata korttinsa niin, että näyttää iloiselta viiden pennin hevoselta. Nimittäin kun minua pidetään sellaisena kestävänä astiana, niin on parempi olla säröjään näyttämättä. Kertoa niistä vasta sitten, kun ovat huolet menneet ohi ja säröt liimattu uuden maalin alle, niin eivät huolestu. Paitsi että ehkä on tammikuun lopussa kerrottava irtisanomisesta, kun menen siellä päin poikkeamaan, tuli nimittäin au pair/ taloudenhoitaja-kutsu, kun ystäväpariskunta oli vihdoin saanut talon ostettua. Mukavaa. Tammikuun lopussa voi päätyä myös juhlimaan veljentyttären täysi-ikäisyyttä, vastahan se nyytti syntyi, miten siitä voi muka olla 18 vuotta?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti