maanantai 23. heinäkuuta 2012

Alavireinen matalapaineessa

Jääkaapin ovessa on kortti "My body is not a temple, it´s an amusement park." Tällä hetkellä huvipuistoni läpi puhaltaa sellainen pohjoistuuli, ettei siellä pyöri kuin risupallerot. Mieli on apea. Ihan normaaliahan tällainen olo on suhteen loppumisen jälkeen, tunnistan sen entuudestaan, mutta ei se silti tee mieltäni mitenkään kevyemmäksi. Kurkussa on pallero ja sydämessä kivi. Silmistä on kadonnut loiste ja tukkakin roikkuu silkasta myötätunnosta.

Lauantaina grillailimme tuoreen pikkuvaimon luona. Saimme kehuja onnistuneen lahjan valinnasta. Oli mukava keksiä jotain luksusta, koska pariskunta on jo elänyt ja asustellut yhdessä niin kauan, ettei millekään tarpeelliselle ollut tilaa. Toinen vaihtoehto olisi ollut laatikollinen oikeata sampanjaa, mutta entäs sitten kun pullot olisi juotu? Olisivathan siitä varmaan muistot jääneet - ja toisaalta, kuka nyt tavaraa tahtookaan haalia, jos muistoja on tarjolla!

Pitihän meidän roolipelatakin, mutta teimme pahan virheen koko sakki; liian paljon ja liian nopeasti hyvää herkkuruokaa grillistä. Sitten kun vielä innostuimme testaamaan toista häälahjaa, nimittäin vohvelirautaa, oli katastrofi valmiina. Me KAIKKI voihkimme vatsamme ympärillä nuokkuen, kietoutuneina torkkupeittoihin ja maaten ympäri asuntoa. Mutta tulipahan katseltua hääkuvia, kun ei muuhun meistä ollut. Ja juteltua leppoisia. Kiva ilta, mutta taas kotiin päästyä surutti.

Olen niin kärsimätön tyyppi, että tämä jatkuva alavire käy ärsyttämään. Mitään ei voi tehdä, kun tulee mieleen rakkausasioita. Oikein kiukustuttaa välillä, kun tajuaa, että jos olisi edes jotain huonoa sattunut, niin helpompi olisi inhota toista ja sitä kautta siirtyä eteen päin. Vaan kun ei ole. Tai jos olisi sellainen "uutta putkeen" tyyppi, niin keskittäisi energiansa uuden hakemiseen, mutta kun tuokin oli jo niin ainutkertainan juttu, että tuskin enää sellainen tuuri käy ikinä. Enkä minä tahdo etsiä mitään. En tahdo löytääkään, tahdon vain kipeän pois sydämestä. Se taas ei tapahdu hetkessä. Helkkari.

4 kommenttia:

Mymskä kirjoitti...

Uuuuhh, ihana lamppu!

Tunnistan itsestäni niin hyvin tuon kärsimättömyyden. En millään jaksaisi aina velloa alakuloisissa tunnelmissa, varsinkaan ihmissuhdeperäisissä. Joskus aikanaan oikein isojen asioiden kanssa terppa kysyi, että miksi en anna itselleni aikaa. Tapahtuneesta (löyhästi ihmissuhdekytkennällinen, mutta olisi ilmankin ollut ihan tarpeeksi vaikea rasti) oli kai suunnilleen kolme kuukautta, enkä voinut millään tajuta, etten ollut päässyt yli, vaan ajautunut aivan tolkuttomaan umpikujaan itseni ja kaiken kanssa. Vieläkään en kai ole antanut itselleni anteeksi, että en selviytynyt siitä paremmin...

"Uutta matoa koukkuun" -kehotukset ovat minusta aika ala-arvoisia, kyllä jokainen itse tietää milloin on valmis uudestaan kalaan, vai onko milloinkaan. Siinä on toisten ihan turha tulla neuvomaan.

En siis neuvo, mutta tuumaan, jotta mitä tärkeämpi ihminen, sitä enemmän aikaa toipumiseen tarvitaan. Toivon sydämen pikasta paranemista ♥

-kummitus- kirjoitti...

Kiitos, Mymskä. Sitä toivon minäkin. Toivon, että kaikki olisi jo muistojen kultaamaa ja visusti takana päin!

Mutta silti en vaihtaisi pois. Vaikka tiesin, että näin käy.

Anonyymi kirjoitti...

Veemäisiä nuo jutut, joista elämänkokemuksellaan jo tietää, ettei niihin auta kuin ajan kuluminen. Siinä on kärsivällisyyskin koetuksella, miksei voi heti vaan hypätä puoli vuotta eteenpäin, jolloin tuskat olisivat jo huomattavasti vaimenneet...

Olen myös varma, että se, että sinut on blokattu, ei ole sinun vikasi eikä siis tarkoita mitään sellaista, että olisit muka tehnyt mitään väärin tai huonosti. Pois moiset turhat itsesyytökset!

t. sanna

-kummitus- kirjoitti...

Noh, Sannasein, ehkä asiat selviävät minullekin joskus. Vaikka sillä tavoin, että niitä virheitäni hierotaan naamaani. Tai jotain. Odotan kyllä ihan oikeasti, että olisi jo riittävästi aikaa kulunut, että voisin vaikka tehdä lisää virheitä. Koska virhe on kolmas nimeni näköjään tässä elämässä.