tiistai 18. tammikuuta 2011

Pieni tarina kosketuksesta

Eilen tuijotin puolella silmällä Teemalta dokumenttia vaihtoehtohoidoista. Puhe oli refleksologiasta ja lopputulemana taisi olla, että itse asiassa toisen ihmisen kosketus parantaa. Tieteellistä näyttöä ei edelleenkään vyöhyketerapian tauteja parantavasta vaikutuksesta ole. Melkoinen itsestäänselvyys tällaisella maalaisjärjellä ajattelevalle ihmiselle, totta helkkarissa kosketus parantaa!

Meillä ei kotona kosketeltu, halailuunkin olen tottunut vasta vanhemmalla iällä, kun ystävät tulevat liki. Se tuntuu hyvältä itse asiassa, etenkin nyt, kun jo sietää kosketusta. Nuoriso-ohjaajan hommissa käytin kosketusta paljonkin hyväkseni, nyt ei varmaan enää sitäkään uskaltaisi, ettei leimattaisi jonkin valtakunnan pedofiiliksi. Avioliiton pahimpina hetkinä sain kerran hierontaan lahjakortin. Menin sinne, mutta hieronta piti lopettaa kesken, koska se sattui niin paljon. En kestänyt kosketusta, kun oli niin paha olo jo ennestään. Kun parisen vuotta sitten sain jalkahoitoon lahjakortin, oli tilanne aivan toisenlainen, hieronta ei enää sattunut, mutta toisaalta se ei tuntunut myöskään missään. Taisin edelleen olla turta.

Pitäisi varmaan tehdä oma huuhaatutkimus ja käydä hieronnassa kolmannen kerran. Katsoa, että joko siitä osaisi nauttia, vai vieläkö menisi hukkaan. Vai onko parempi olla edes herättämättä sellaista halua, jota ei saa toteutettua? Taitaa olla parempi pysytellä prinsessanunessaan ja odotella vaikka loppuikänsä sitä prinssiä, joka ei koskaan saavu. Unessa aika menee nopeammin kuin hereillä nimittäin.

7 kommenttia:

Penni kirjoitti...

Minä olen sellainen, että olisin hierottavana vaikka joka päivä. Ja kehräisin. Kuvittelen aina, etten ole ollenkaan perso kosketukselle, etten tarvitse, mutta kai minä sitten tarvitsen. Ja hieroja (tai kampaaja tai muut maksulliset) ovat ainoita, keitä päästän iholle saakka...

Kaisa kirjoitti...

Sanon vaan että päänahan hieronta. Kerran kokeilin enkä toista kertaa uskalla mennä. Oli vähän liian kivaa, ainakin melkein.

Niina kirjoitti...

Minäkään en kotona tottunut kosketukseen, mikä toi omat ongelmansa myös muinaiseen avioliittooni. Sittemmin olen oppinut pitämään kosketuksesta. Hieronnasta nautin, voin käydä siellä joka päivä, samoin muissa kosketushoidoissa.

Työssäni opettajana koskin oppilaisiin, paljonkin. Enää ei tarvitse pohtia sen laillisuutta.

Opettelemalla opettelin sanomaan ensimmäiselle lapselleni vauvana, minä rakastan sinua. Toisen kanssa se tuli luonnostaan. En ollut oppinut sellaiseenkaan avioliitosta huolimatta. Lasten kanssa olen halaillut paljon, kunnes nämä laittoivat rajat siihenkin. Tosin vanhempi on jo päässyt rajan yli.

Kiona kirjoitti...

Minä olen muiden mielestä outo, kun en ole koskaan sietänyt hierontaa. Vasta viime vuosina olen tavannut muitakin hierontaa välttäviä. Juuri ja juuri kestän, kun kampaaja puristelee päänahkaani. Toisaalta halailen ja poskisuutelen kyllä kaikki tutut :)

-kummitus- kirjoitti...

Hmmm, ehkä minä vielä hierontaa sitten kokeilen. Sain sellaisen päävispilän joululahjaksi, mutta ainakaan toistaiseksi se ei ole päätä tärskäyttänyt eikä tuottanut äärionnellisuutta, jota jossain joku joskus lupasi.

Mutta kampaajalla kyllä päähieronta on aika ihanaa. <3

Anonyymi kirjoitti...

Minä mörökölli vierastin myös hierontaa, kunnes menin viikoksi Tallinnaan eläkeläiskylpylään lomalle, jonka hintaan kuului joka päivä hieronta.

Paras muisto siltä lomalta on, kun ystävystyin yhden mummon kanssa ja kävelyllä ollessamme pissattiin presidentinlinnan puistoon tammen juurelle. Mummo piereskeli samalla railakkaasti.

-kummitus- kirjoitti...

Minun varmaan pitäisi kokeilla jotain vastaavaa, mutta ilman sitä piereskelevää mummoa, kiitos. :-DDD