Älä hätiköi

Kun saan jotain päähäni, teen ratkaisuja kovin nopeasti. Liian nopeasti, sen olen todistanut itselleni jo monta kertaa. Etenkin jos yksikään ratkaisuvaihtoehdoista on minulle epäedullinen, valitsen sen, koska alitajuntani tolkuttaa minulle, että miksi jäädä odottelemaan putoavaa kirvestä, kun sen voi tipauttaa aivan itsekin omaan päähänsä. Olen siis itsetuhoinen luonne. Näin vanhemmiten olen koittanut tiedostaa tätä kovin viehättävää luonteenpiirrettäni ja jopa nukkua yön yli, ennen kuin teen tuhoisimpia temppujani.

Minua masentaa. Ja koska itsetuhoinen minä koittaa tolkuttaa minulle, että tästä ei ole nouseminen, että eikö olisi parempi antaa mennä, kun on alamäki vaan. Kesällä EI tapahdu mitään. Minun PITÄISI kyetä odottamaan edes pari kuukautta. Jos sitten ei ole töitä tarjolla, niin voin murehtia. Jos en saa edes opiskelun ajaksi palkatonta työtä, voin masentua oikein kunnolla. Jos rahat loppuvat, varmasti masennun ja jään kotiin kyyhöttämään. Niinpä nyt kannattaisi elellä, koska jonain päivänä herätys tulee olemaan karmiva, yksinäinen ja kylmä. Sitähän minulle ystävätkin tavallaan tolkuttavat: "Nauti nyt, kun on aikaa." Kun ei perkele voi nauttia, koska ei tiedä, milloin tämä loppuu. Jos tietäisin, alkaisin heti nauttia.

Hyvätkin muistot tuntuvat hukkuvan surkeiden ja huonojen alle. Muistan kovin tarkkaan epäonnistumiseni sekä hetket, jolloin olen tehnyt itseni naurettavaksi. Ja niitä riittää, sekä töissä että henkilökohtaisessa elämässä. Etenkin kun minua on siunattu erinomaisella muistilla jo lapsuudesta alkaen, voin velloa erittäin kaukaisissa ja kovin tuskaisissa tunnelmissa. Naurettava ja idioottimainen käyttäytymiseni on sitä paitsi vain lisääntynyt vanhetessani. Ihme on, että minulla on yhtään ainutta ystävää, onnettomalla luuserilla ja takertujalla.

Vähän mukavampia asioita: luin kirjan. Tykkäsin monisäikeisyydestä ja yllätyksellisyydestä. Pidin kun asioita jätettiin sanomatta ja lukijan itsensä annettiin ymmärtää. En pitänyt, kun olisi pitänyt ehkä ymmärtää enemmän. Olen pitänyt muistakin lukemistani William Kennedyn kirjoista, hän antaa hahmoilleen tilaa erehtyä. Nyt luen toista kirjaa ja mietin, että onko sen tarkoitus olla uusimaalainen vastine Tampereen poijjaan suurteokselle. Enpä tiedä, onko siitä siihen. Aika suuret ovat saappaat. Muutenhan hra Westö kirjoittaa kovin sujuvasti ja intensiteetillä, mutta kaikki se tappaminen nyt vaan on kamalaa minusta, etenkin sisällissodassa.

Olen paikallistanut ainakin kolme lukematonta kirjaa residenssistäni. Minun ei vieläkään tarvitse lähteä kirjastoon. Ehkä sitten, kun minulla ei enää ole varaa tehdä mitään muuta, pääsen jälleen tutustumaan kirjastojen ihmeelliseen ja ilmaiseen maailmaan. Ehkä minun kannattaisi miettiä, olenko oikeasti masentumassa vai onko tämä vain taas yksi sellainen kausi, joka menee ohi. Alavire vai alamäki?

Bubbling under: viimeisessä unessa leikin kahden kesyn oravan kanssa. Pidin niitä kätösissäni ja kaikkea söpöä. Läksin hakemaan kotoa ruokaa, mietin tarjoaisinko pähkinöitä vai leipää, kun naapuri siinä vaiheessa alkoi höpöttää jotain joutavaa ostoksistaan, oravat kirmasivat perässäni käytävään. Ohjasin ne ulko-ovelle, josta ne kiltisti kipittivätkin ulos - ja muuttuivat kissoiksi. Naaraskissa alkoi kakoa jotain suustaan, se jonkin oli toinen kissa, joka jäi makoilemaan asvaltille vähän pöllämystyneenä, mutta ilmiselvästi hengissä. On tämä maailma mennyt kummalliseksi. Unet ainakin. Muuten unta tuli aivan liian vähän, mutta kissaakaan se ei kiinnosta, joten antaa olla. Olen väsynyt.