Ihmissuhderampa

Lapsena aina haaveilin, että minulla olisi isä, johon voisi luottaa. Sellainen, jonka kanssa voisi joskus tehdä jotain tai joka olisi oikea vanhempi. Muistan minä yhden kerran, kun menimme rannalle, hänen piti opettaa minut uimaan. Tuloksena oli, että hän nakkasi minut käsistään paikassa, jossa jalkani eivät yltäneet maahan, se oli hänen käsityksensä opettamisesta. Minä opin pelkäämään vettä. Isäkseni sain omaa nuoruuttaan ja lapsuuttaan potevan epävarman ihmisen, jonka tapa kommunikoida ja kontrolloida oli alistaminen. Jos eivät akka tai kakarat toimineet niin kuin hän tahtoi, tuli remmiä, nyrkkiä tai muita väkivaltaisia elkeitä. Kun omassa kodissaan ei jaettu kuin kuritusta ja äksiisiä uskonnon varjolla, niin on vaikea olla hellä. Onneksi nuorin veljistäni ei sitä joutunut koskaan kokemaan ja vanhempikin vain osittain.

Minusta kasvoi aikuinen nopeasti. Hain isääni baareista, koska äitini ei uskaltanut. Suojelin äitiäni, kun isä vihdoin tuli baarista. Meillä ei koskaan ollut rahaa eikä turvallista hetkeä. Ruokaa kyllä riitti, kiitos kasvimaan, isovanhempen taloudelisen avun ja naapureiden. En voinut haluta asioita, joita jo silloin tuntui olevan muille tarjolla, sain paidan ja housut koulun alkaessa - taivas varjele, jos ne menivät rikki ennen aikojaan. Seuraava vaatekerta tuli joulun aikaan. Sain jopa jotain nöyryyttäviä vaatelappusia koulusta. Hyvää päivää, että se hävetti.

Minusta melkein kasvoi isäni. Päätin vain jo kovin nuorena, etten tee lapsia, koska tajusin, että se, mitä vihaan hänessä, on myös minussa. Liian muka-vahva, raivoisa, liian äkkipikainen, liian vailla hellyyttä. En osaa edelleenkään puhua, opettelen vasta koskettamaan, en osaa ilmaista itseäni kuin kirjoittamalla, ei sillä tavoin muita kasvateta. Puhumattakaan siitä taustalla piileksivästä hulluudesta, joka isäni valtasi sitten myöhemmin alkoholismin jälkeen (vai laukaisiko alkoholi sen?), niin kuin suvun kuvaan kuuluu (isän sisko, isän äiti, isän äidin isä...). Koko aikuisikäni odottelin, koska se minuun iskee, vannotin ystäviäni saattamaan minut hoitoon. Olin varma, että minustakin tulee isäni tytär. Tavallaan minusta on tullutkin, olen notkunut hypomaanisena sekä masentuneena, maniaan saakka en vielä koskaan ole joutunut. Mutta muuten minusta on kasvanut melkein ihminen. Lääkitystä en juuri nyt ainakaan kaipaa.

Vanhempani soittivat minulle perätysten. Ensiin äitini, jonka kanssa pystyin pitkästä aikaa keskustelemaan täysin normaalisti, ettei hän huomannut mitään olossani ja elossani. En sulkeutunut enkä käyttäytynyt naurettavasti. Hämmentävää! Toisaalta olen aina kriisitilanteissa parhaimmillani, osaan nousta tilanteen ulkopuolelle. Sama seurasi pari tuntia myöhemmin isäni kanssa. Keskustelin hänenkin kanssaan kuin emme koskaan olisi tavanneetkaan, eikä meillä olisi minkäänlaista henkistä lastia takanamme. Hän kertoi minulle, että hengitys alkaa olla vaikeata. Keppiä on kuulema pitänyt ryhtyä käyttämään. Sellaisen ylipainon ja tautilistan kanssa kun hän elää, olen ihmetellyt, miten hän on säilynyt hengissä näinkin pitkään. Nyt on kuulema annettu jotain lisälääkitystä  Se sama viiraa minuakin jo silloin tällöin, happi tahtoo loppua. Todennäköisesti myös kuolemme samalla tavoin, tukehtumalla. Olenhan minä isäni tytär, vaikken niin ylipainoinen vielä olekaan.

Hän jälleen kerran tarjosi rahaa. Minä jälleen kerran kieltäydyin. Eihän raha korvaa isää! Ei ihmistä, joka lohduttaisi minua ja kannustaisi elämässä. Ei sitä turvaa, mitä lapsi on vailla, vaikken enää lapsi olekaan.  Toivoin, että hän käyttäisi rahansa itseensä ja oman terveytensä ylläpitämiseen. Tai antaisi veljellemme, jolla kuitenkin on jälkikasvua. Minä en häntä voi pelastaa, tuskin koskaan siihen olisin pystynytkään. Hän taas olisi voinut ehkä pelastaa (= kasvattaa itsetuntoa) minut silloin, kun minä olin lapsi ja hän voimissaan, mutta koska elämä ei ollut meille suotuisa, jouduimme tilanteeseen, jossa minulla ei ole isää ja hänellä on joku joutavanpäiväinen tytär, josta ei iloa ole juurikaan liiennyt. Jossain määrin olen vain jäänyt lapsen tasolle, itkin vasta puhelun jälkeen. Onneksi veljistäni on jotain sellaistakin ollut saatavilla. Ovat paikalla, läsnä ja osallistuvat. Minä taas tahdon karata Uusi-Seelantiin.

Huono isä, surkea tytär. Vanhemmattomuuden kanssa olen oppinut elämään, mutta kun edelleen kuskaan samaa saatanan lastia perässäni, niin miten tästä muka mitään tulee. Minusta on tullut huono kestämään pettymyksiä. Voitte vain kuvitella, miten paljon niitä on tarjolla kun luonto on villieläimen. Olen ihmissuhderampa.