Kiitosveisu – melkein korkea

Ahdistaa, sydämessä on reikä. Tuli ryppy rakkauteen Omahoitajalla ja minulla – älkää vain minulta kysykö, minä mitään olisi tehnyt toisin, enkä edelleen tiedä, mitä hänen päässään tapahtui. Mitään outoa ei ole tapahtunut tätä ennen, joten tietysti olin suuren ihmetyksen vallassa. Viime viikonloppuna kaikki vielä oli hyvin. Vielä keskiviikkona sain puspus-rakastan, rakastan -viestejä, joita meillä on tapana ollut toisillemme lähetellä. Perjantai-iltana  hän lyhesti kertoi menevänsä  nukkumaan, kun oli valvonut yli yön; että häntä ahdistaa. Sen jälkeen puhelin oli suljettuna, enkä saanut vastauksia tekstareihin tai naamakirjan viesteihin. Kunnes sitten lauantaiaamuna tuli viesti, että meidän pitää puhua... Tiedän omasta nuoruudestani, että ihastus voi loppua noin vaan, jos alkaa tilanne ahdistaa. Siitä tiedän kaiken, enkä ole siitä kovinkaan ylpeä. Niinpä aloin valmistautua lopulliseen keskusteluun. Sen verran järkeä minullakin on.

Keräsin hänen tavaransa, viestitin, että josko hän ihan henkilökohtaisesti kuitenkin palauttaisi avaimeni. Tahdoin nähdä vielä kerran. Sitten ryhdyin tupakoimaan. Minähän en aamusella tupakoi, kun en juuri tupakoi enää muutenkaan, mutta yllättäen sekään ei tuntunut missään. Siivosin asuntoa ja poltin tupakkaa. Join paljon vettä. Pari tuntia ennen tapaamistamme vaihdoin veden alkoholiin. Otin yhden betasalpaajan. Lääkitystä ei voinut muuten lisätä, koska tarkoitus oli päihtyä myöhemmin enkä minä usko lääkkeiden ja alkoholin allianssiin.

Nyt on vaan valmistauduttava viettämään suruaika, koska hieno ihmissuhde loppui tähän. Pahkeinen. Kyllähän jo aloittaessani tiesin, että näin saattaa käydä, mutta kun se oli niin kivaa ja mukavaa, niin läksin mukaan leikkiin. Toisaalta onhan siinä hyvä puolensa, että tajuaa olevansa kykenevä virittelemään muitakin ihmissuhteita sitten joskus, kun taas kykenen. Jos uskallan. Toisaalta jos ei uskalla, ei mitään saakaan. Onneksi en ole elänyt pelkästään Omahoitajaa ja suhdetta varten, muutakin elämää on, ystäviä ja pieni ulkomaan retkikin vielä odotettavissa. Onneksi hän ei kuitenkaan kuollut ole, sitäkin jo jossain vaiheessa pelkäsin. En minä sitä tahdo, en ikinä!

Siinä me sitten sopotimme toisillemme omituisia lauseita ja itkimme toistemme käsivarsilla. Siihen tulvaan olisi voinut hukkua, enkä edelleenkään tiedä syytä. Sen hän on minulle kuitenkin luvannut kertoa.

Miten paljon sain:

- rakkautta,  hellyyttä, naurua, riemastuttavaa seksiä (ou jees, mama, jesh!)

- parannuksen avioliiton aikaisista traumoista (suuren suuri, maailmaa suurempi plus! koska ilman häntä olisin viettänyt elämäni sooloseksin parissa, yksinäisenä ja suruisana)

- ystävän (sitten vähän myöhemmin, ei nyt heti tietenkään, mutta sinne me päädymme vielä)

- ammattitaitoista hoitoa (Omahoitaja on ihan oikeasti hoitaja, mutta se siittä)

- myötätuntoa, hyväksymistä

- upeita retkiä, nautinnollista vaeltamista

- minut korjaamaan oman ulkonäköni, olin aika räjähtänyt tapaus useamman vuoden

- musiikkiseuraa (miten ihanaa on puhua musiikista, kun toinen ymmärtää, mistä puhut!)

- hyvää ruokaa, ruuantekoseuraa ja kaikkea siihen liittyvää

- uskon ihmiseen, mieheen etenkin <3

Välillä olen niin kiukuissani noille isommille voimille. Me sovimme yhteen kuin hansikas ja käsi, lusikka ja sen kaveri toinen lusikka, paita ja perse, silikoni ja putket, peruna ja voi, viini ja laulu, vaniljakastike ja mustikat. Täydensimme välillä toistemme lauseita niin kuin kukaan elämässäni ei ole tehnyt. Olen niin uskomattoman onnellinen, että ikinä tapasin hänet. Jo aivan alussa naureskelimme, että kaikki maailman päättävät voimat olivat tarkoituksellisesti tehneet asiat meille vaikeiksi, kun ikäeroa oli yli 20 vuotta. Vielä muutama vuosi väliin, emmekä koskaan olisi päässeet sinne, minne nyt pääsimme. Mutta saimme jotain, saimme edes vajaan vuoden. Mutta nuorison kuuluukin pelätä, tehdä virheitä ja sitten katua niitä. Sillä tavoin heistä tulee vanhoja ja viisaista, siihen saakka minä vaan en vielä ole päässyt. Hullu kun olen, mutta viehättävä hullu.

Tekisi mieli riipoa vaatteensa kappaleiksi, viskoa tuhkaa päälleen, paiskata itsensä lokaan. Ja juuri oikeista syistä. Sain jotain erinomaisen ihanaa, sellaista, mistä monet haaveilevat, mutta harvat uskaltavat toteuttaa. Sain, nautin ja nyt suren. Tietysti. Mutta silti olen onnellinen, että tein, mitä tein ja odotan tulevaa ja seuraavaa elämää, koska tiedän,  että tässä ja ehkä tulevassakin maailmassa on jotain, minkä takia kannattaa elää. Mikä mies, mikä vuosi! Kyllä tämän takia kannattaa nyt suruisa ollakin!